Kristillisen kirjan historia: 1725-1749 (2/5)

17.06.2019

Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen Suomen aineelliset ja henkiset olot alkavat vähitellen kohentua. Tämä heijastuu myös vuosisadan toisella neljänneksellä julkaistujen nimikkeiden lukumäärässä. Ajanjakson suomenkielisen kristillisen kirjallisuuden merkkitapauksia ovat useiden pietististyyppisten hartauskirjojen ohella Svebiliuksen suomennettu katekismus (1746) sekä Johan Wegelius nuoremman kaksiosainen postilla Se pyhä evankeliumillinen valkeus (1746-49). Kirjoista on kuitenkin myös pulaa.


Pietististyyppisen hartauskirjallisuuden ja arkkiveisujulkaisujen ryöppy 

1730-40-luvuilla julkaistiin peräti yhdeksän sellaista hartauskirjaa, joiden voidaan yhdessä sanoa muodostavan vanhemman pietististyyppisen hartauskirjallisuuden ensimmäisen varsinaisen ryöpyn (Tiililä 1961). Toki rajanveto pietistisen ja muun hengellisen kirjallisuuden välillä on liukuva. Sisällön ohella kriteereinä on pidettävä mm. sitä, ovatko kirjan tekijä, suomentaja tai kustantaja kuuluneet pietistisen liikkeen yhteyksiin. Yhdessä nämä kirjat kertovat myös siitä, miten monipuoliselta 1600-lukulaiselta pohjalta kirkollis-pietistinen liike täällä Suomessa kirjallisesti kehkeytyi.

Kolme ensimmäistä teosta käänsi ruotsinkielestä suomeksi oululainen Samuel Wacklin (k. 1780) - taustaltaan ericksonilainen radikaalipietisti - joka vuosina 1731-34 toimi Tukholmassa kotiopettajana kuninkaallisen historiografin Jacob Wilden perheessä. Wilde harjoitti myös kirjapainotoimintaa. Valtakunnan kansliakollegio oli kääntynyt hänen puoleensa, jotta suomenkielelle saataisiin lisää kirjallisuutta (Kansanaho 1952). Nämä kolme suomennosta, jotka painettiin Wilden kirjapainossa olivat:

1. Arthur Dent (k. 1607), Totisen kääntymisen harjoitus, 1732. | 2. Johann Arndt (k. 1621), Paratiisin yrttitarha, 1732. | 3. August Hermann Francke (k. 1727), Muutamat sen oikean uuden syntymisen ja Hengen uudistuksen tuntomerkit, 1732.

Vaikka englantilainen Dent tai saksalainen Arndt eivät ole varsinaisia pietistejä, he molemmat kuuluivat kirkkonsa "reformistien" joukkoon. Wilden kirjapainossa painettiin samana vuonna (1732) uudestaan myös Johann Schützin Kristillinen muistokirja (3.p.). Dentin teos sekä pietistien Francken sekä Schützin kirjat taas kuuluvat sillä tavalla yhteen, että ne myöhemmin julkaistiin useaan kertaa myös yhteen sidottuina (1798-1850). Kääntäjä Wacklin liittyi Suomeen palattuaan lähinnä Turun herrnhutilaisiin piireihin ja toimi vuodesta 1747 alkaen maltillisen pietismin hengessä Laihian kirkkoherrana (Kansanaho 1952, 125-127). Wacklinin kynästä on lähtöisin myös kaksi Turun ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherran Isaac Björklundin hautajaisiin liittynyttä julkaisua (1740) sekä arkkiveisu Yksi uusi jouluvirsi (1751).

Kolmea seuraavaa hartauskirjaa yhdistää tunnetun virsirunoilijan Isaac Ervastin (k. 1757) nimi. Kolmesta kahta ensimmäistä taas reformisti-tekijänsä (Fritsch) lisäksi se, että niiden julkaisemisesta  ja myymisestä vastasi Turussa kirjansitojamestari Christian Trapp (k. 1750; Laine 2006, 174-178). Ensimmäisen Trapp omisti Turun piispa Lars Tammelinukselle, toisen Johannes Gezeliukselle (tarkoittanee Porvoon piispa Johannes Gezelius nuorimmaista). Tuomiokapitulitkin näin avoimesti vielä tukivat pietististyyppisen hartauskirjallisuuden julkaisemista.

4. Ahasverus Fritsch (k. 1701, toim.), Rukouskirja, 1732. | 5. Ahasverus Fritsch, Aivan tarpeelliset kysymykset, 1732. | 6. Isaac Ervast (suom. toim.), Rukouskirja, 1734.

Ervastin nimi siis liittyy jokaiseen kolmeen teokseen. Fritschin rukouskirjan loppuun liitettiin useita Ervastin virsiä (Voipio 1940, 125; Tiililä 1961, 93). Fritschin kysymyskirjan Ervast oli kääntänyt itse, ja toimittanut sitten kahden vuoden päästä "puolittain saksasta, puolittain uudestaan kokoonpantuna" myös oman, pietistishenkisen rukouskirjansa katumuspsalmeineen, laajoine kirjoitelmineen ja virsiosastoineen. Rukouskirjan tekijän esipuheen otsikointi "Tarpeellinen muistutus oikeasta kristitystä" kertoo, miten selvästi pietistiseen kielipeliin teos asettuu. Ervastin rukouskirjan saksankielisenä lähteenä on ollut mm. Johann Rittmeyer (Kansanaho 1950a, 84), mutta luulisi, että myös Fritsch. Ervast toimi pappina Turussa ja myöhemmin vuodesta 1741 Kemin kirkkoherrana. Hän kirjoitti myös ruotsinkielellä pietistisen hartauskirjan Samwets pröfning (1738).

Seuraavat pietististyyppiset hartaus- ja opetuskirjat ilmestyivät vasta Hattujen sodan (1741-43) ja sen aiheuttaman miehityksen jälkeen 1740-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

7. David Hollatz (k. 1771), Armon järjestys autuuteen, 1745. | 8. Jonas Tellman (k. 1719), Uskovaisten sielujen osallisuus Jeesuksessa Kristuksessa, 1746. | 9. Abraham Achrenius (k. 1769), Halullisten sielujen kysymys Jerusalemin vartijoilta, 1749. 

Hollatzin käännös on selvästi suomalaisten herrnhutilaispiirien hanke. Sen sanoma on ankaran herätysjulistuksen (à la Dent) sijaan lempeämpi ja "uskonhenkisempi". Kirjan kustantamisesta ja myymisestä vastasi näihin piireihin lukeutunut kauppamies Michael Nordström (Tiililä 1961, 99-100). Tellmannin teos (tekijän nimi ei ole aivan varma) on samoin selvästi pietistinen teos. Sanomaltaan se on suorastaan Vapahtaja-keskeinen. Mielenkiintoinen on Tiililän (1961, 108) esiin nostama huomio siitä, että teoksen toinen painos (1766) on valmistunut Turussa rykmentin virkamies Didrich Schlüterin kustannuksella. Pietismi oli tehnyt Suomessa läpimurtonsa Suuren Pohjan sodan jälkeen myös upseeriston välityksellä. Achreniuksen Halullisten sielujen kysymys on ensimmäinen alun perin suomeksi ja suomalaisia varten valmisteltu laajempi pietistinen hartaus- ja opetusteos. Achreniuksen muu kirjallinen tuotanto koostui 1740-luvulla vielä arkkiveisuista. Hänen kirjallista toimintaansa kokonaisuudessaan esitellään seuraavassa blogissamme. 

Toinen tärkeä kristillisen kirjan historiaa koskeva toisen neljänneksen huomio liittyy arkkikirjallisuuden suureen määrään vuosina 1734-36 (15 painatetta). Aineellisten ja henkisten olosuhteiden kohentuessa arkkiveisut olivat katekismusten, virsikirjojen ja kenties joidenkin hartauskirjojen ohella sellainen kristillisen kirjallisuuden muoto, joka eniten levisi myös tavallisen kansan keskuuteen. Arkkiveisut olivat eräänlainen kansan pieni virsikirja, hartauskirja ja Raamattu; niissä lohdutettiin ihmisiä vastoinkäymisten keskellä ("Joudu jo laupias Jeesus..."), kerrottiin suurista onnettomuuksista, joilla Jumala veti ihmisiä parannukseen ("Siitä surkuteltavasta raskaasta raesateesta..."), kerrattiin evankeliumeiden tapahtumia ("Adventin Jeesus aasilla...") ja opetettiin ihmisiä ylipäänsä tyytymään katoavaiseen osaansa tässä Jumalan maailmassa ("Eläissän olen maan multa..."). Ostajilleen arkkiveisujulkaisut olivat edullisia. Turkulaisille kustantajilleen samoin. Tekijöilleen suurempien teosten sijaan helpompi tapa kokeilla kirjallisia siipiään ja ansaita pientä toimeentuloa. Uusintapainosten määrät ovat huomattavia. Hengelliset arkkiveisut ansaitsisivat aivan oman tutkimuksensa. Tärkeimpänä henkilösyynä arkkiveisujen suureen määrään juuri vuosina 1734-36 näyttäisi olevan edellä jo mainittu Isaac Ervast. Ervast oli toiminut Turun ruotsalaisen seurakunnan kappalaisena vuodesta 1733 lähtien. Suurin osa arkkiveisuista on ilmestynyt ilman tietoa tekijästään (vrt. Bursman 1733, Widman 1743, Stamnel 1748, Achrenius 1744-49). Ainakin Voipio (1940, 126) on maininnut, että juuri Ervastin virsiä olisi levitetty lukuisissa painoksissa arkkivirsinä.

Kaksi merkkitapausta: Svebiliuksen katekismus (1746) ja Wegeliuksen postilla (1747-49)

Svebiliuksen katekismus kuuluu ilman epäilystä 1700-luvun suomenkielisen kristillisen käännös-kirjallisuuden merkkitapauksiin - jos vuoden 1701 virsikirja onkin varsinaisen tunnustuksellisuuden aikakauden viimeinen suuri luomus, on vuoden 1746 katekismus sen rinnalla toinen niistä teoksista, jossa "täysortodoksian" sydämen sykkeet välittyivät kahden vuosisadan ajaksi myös eteenpäin. Svebiliuksen "pitkä katekismus" ei ole kirja, josta Suomen kansa oppi lukemaan - se ei edes sisältynyt aakkosia - mutta se oli katekismus, josta nuoret rippikoulussa ja kaikenikäiset kinkereillä osasivat "oikein" vastata kysymyksiin; sellaisiin kuten "minkätähden sinut kristityksi kutsutaan" (I pääkappale, 2. kysymys), "mikä pyhä Raamattu on" (I, 4), "mitä laki ja evankeliumi sisältää" (II, 4), "mitä hebrean sana Jeesus merkitsee" (II, 37), "kuka kiusaa ihmistä pahuuteen" (III, 39), "kuinka monenlainen on kuolema" (IV, 19), "kuinka monella tavalla synnintunnustus tapahtuu" (V, 3) ja "minkälainen on se syöminen ja juominen, joka tapahtuu Herran ehtoollisessa" (VI, 19). Kysymysten lisäksi Svebiliuksen katekismus sisälsi näitä ennen Lutherin Vähän katekismuksen (muutamin lisäyksin) ja Athanasioksen uskontunnustuksen. Selitysosan jälkeen seurasivat vielä seitsemän katumuspsalmia sekä synnintunnustus "Minä vaivainen syntinen...".

Svebiliuksen katekismuksen alkuperään, käännökseen ja käyttöön liittyy joitakin selvittämättömiä kysymyksiä. Upsalan arkkipiispa Olaus Svebilius (1681-1700) ei liene kirjan - siis edes sen omaperäisen selitysosan - varsinainen tekijä, vaan huolehtinut ainoastaan kirjan kokoonpanosta ja painamisesta (1689). Ainakin Voipio (1955, 57) on todennut, että katekismuksen olisi laatinut piispa ja virsirunoilija Haqvin Spegel. Erikoista on, etteivät esimerkiksi Tiililä (1961, 106-107) tai Kiviranta (1985) ota tekijä-kysymystä lainkaan esille. Suomeksi katekismuksen - jostakin sen laitoksesta - toimitti piispa ja tunnettu fennofiili Daniel Juslenius. Käännös oli valmis jo vuonna 1741, mutta "syystä tai toisesta, arvatenkin etupäässä silloisten kirjapaino-olojen kehittymättömyyden vuoksi" sen painaminen viivästyi vuoteen 1746 (Pietilä 1910, 24). Koska käännöksestä on vastannut aikakautensa merkittävin suomen kielen harrastaja ja arvostetun sanakirjan (1745) tekijä, lienee sen suomen kieli aikaansa nähden erinomaista ja monipuolista. Suomessa Svebiliuksen katekismus määrättiin kuninkaallisella käskyllä sen suomentamisen jälkeen "kansanopetuksen peruskirjaksi" (Laine 1997, 95). Missään nimessä Svebilius ei kuitenkaan välittömästi syrjäyttänyt Gezeliuksen Lasten parasta tavaraa, johon oltiin seurakunnissa totuttu ja oltu ilmeisen tyytyväisiä. Lieneekö niin, että Gezeliukset (Lars H. Backmann toimitti myös Gezeliuksen kysymyskirjan uudestaan vuonna 1739) ovat vielä 1700-luvulla säilyneet lukutaidon, kotien lastenopetuksen ja "nuorten ja yksinkertaisten" perusoppikirjana ("lyhyt katekismus"), kun taas Svebilius näitä perusteellisempana on ollut - ennen vain ruotsiksi, nyt myös suomenkielisenä - lähinnä papiston opetuskäytössä? Svebiliuksen katekismus ei ole niin "ankaran puhdasoppinen" (Voipio 1955, 57), mitä se kirkollisissa piireissä maineeltaan on joskus ollut. Pikemminkin teosta kannattaisi lähestyä "pietististyyppisen ortodoksian" edustajana.

Johan Wegelius nuoremman (k. 1764) kaksiosainen postilla Se pyhä evankeliumillinen valkeus (1747-49) kuuluu yhtä epäilemättä kuin Svebiliuksen katekismus 1700-luvun suomenkielisen kristillisen kirjallisuuden merkkitapauksiin. Kysymyksessä on vasta toinen suomenkielinen postilla Sorolaisen postillan (1621-25) jälkeen - "suomalaisen saarnan historian toinen suuri merkkiteos" (Simojoki 1955, 89). Kansanaho (1950a) on perusteellisesti selvitellyt postillan tekijään, julkaisemiseen, levikkiin, kirjallisiin lähteisiin ja sisältöön liittyviä kysymyksiä. Teoksen Kansanaho toteaa tulleen pääpiirteittäin valmiiksi jo Wegeliuksen Tornion rehtorikauden aikana syksyyn 1937 mennessä, mutta mm. useiden lausuntokierrosten ja rahoitusvaikeuksien takia postillan ensimmäisen osan tulleen painetuksi vasta vuonna 1747 (ibid., 66-78). Toisen osan ilmestymiseen liittyy sellainen "kummallisuus", että nimiösivulla ilmoitetaan teoksen ilmestyneen vuonna 1749, mutta teosta saatiin Suomessa myyntiin vasta joulukuussa 1758. Postillan kaksi osaa sisältävät yhteensä 79 saarnaa ja 2300 sivua. Merkittävimpinä lähteinä ovat Spenerin postilla-teokset (v. 1692-1715), joihin monet saarnat perustuvat ja joista on runsaasti sekä suoria että mukaeltuja lainauksia (ibid., 97-102). Kiinnostava on Kansanahon esiin nostama seikka, että niin postillan tiiviissä esitystavassa (mm. kaavamainen ordo salutis: parannus - usko - pyhitys) kuin sisällön korostuksissa (mm. antropologia ja käytännöllinen etiikka) on liittymäkohtia myös alkavaan supranaturalistiseen teologiaan. Wegelius olisi näin myös aikansa "valistuneen ortodoksian" lapsi (ibid, 112-116, 120). Tästä jälkimmäisestä ei Tiililä (1961, 110-124) esityksessään lainkaan mainitse, mutta kiinnittää sen sijaan huomiota mm. saarnojen itsenäiseen ja "suomalaisentuntuiseen asuun". Ensimmäisen osan laajaa esipuhetta Tiililä kutsuu osuvasti "maltillisen varhaisemman pietismin meikäläiseksi ohjelmanjulistukseksi".

Myös postillan tekijän isä Johan Wegelius vanhempi (k. 1725) muistetaan speneriläis-franckelaisen pietismin varhaisena pappiskannattajana maassamme (Kansanaho 1947a). Hänen toimestaan tiedetään valmistuneen vuonna 1703 myös Arndtin Paratiisin yrttitarhan käännös. Suomennos jäi tällöin painamatta - seikka, joka myöhemmin aiheutti kiistaa siitä, saataisiinko uusi suomennos (1732) painaa Wilden kirjapainossa (Kansanaho 1950a, 9-12). Wegelius nuorempi toimi myöhemmin Oulun kirkkoherrana (1757-64) ja julkaisi vielä kaksi vuotta ennen kuolemaansa seurakuntalaisten rippikuulusteluja varten tarkoitetun kysymyskirjan Yksi tarpeellinen koetus ja tutkistelemus rippiväen kanssa (1762). Kyseessä on tärkeä Wegeliuksen itse sommiteltua teologiaa valaiseva teos.

Kirkollinen peruskirjallisuus - ja sen puute 

Painetun suomenkielisen kirjallisuuden avulla myös kirkko perinteellisenä organisaationa pyrki vuosisadan toisella neljänneksellä tukemaan sen järjestyksen mukaista seurakuntaelämää kuten kotien ja kylien säännöllistä hartautta sekä kodeissa ja seurakunnissa yhteistuumin annettavaa lukutaidon ja kristinuskon opetusta. Virsikirjan osalta tilanne oli nyt sillä tavoin vakiintunut, että käytössä oli ainoastaan vuoden 1701 virsikirja. Tästä otettiin käytännössä vuosittain uusintapainoksia. Julkaisuoikeuksista myös kiisteltiin (ks. Laine 2006, 143-145). Varsinaisen hartauskirjallisuuden osalta kirkollisen viranomaisen suosiossa näyttää erityisesti olleen Hasselqvistin rukouskirja Hengellinen sydämenherättäjä, josta vuosina 1729-32 otettiin peräti kolme uutta painosta (7.-9.p.). Tämän ja muiden rukouskirjojen (Arndt, Fritsch, Ervast jne.) suuri menekki johtui myös siitä, että perhepiirissä tai julkisesti kylittäin oli suorastaan määräyksenä pitää sellaisia hartaushetkiä, joita kuka tahansa "kirjantaitava" saattoi johtaa (ks. Forsman 1899, 211-212).

Seurakuntalaisen ihannekuvaa teroitettiin myös ruotsalaisen Petrus Gröndaalin (k. 1750) opetuskirjassa Katuvainen rippilapsi ja mahdollinen Herran ehtoollisen vieras (1747). Jälkisanoissa Turun piispa Jonas Fahlenius ilmoitti lahjoittavansa kirjan "joca talohon" Marian ja Nummen (= Kaarinan) seurakunnissa. Kirja ja saarna asetetaan piispan sanoissa vertailuun ja vieläpä kirjan eduksi; "Taitavat tästä saada enemmän hyvää kuin monesta saarnasta, joita he kuulevat". Erityisesti lasten- ja nuortenopetusta varten on suomennettuna painettu myös saksalaisen Johann Pritiuksen (k. 1732) Lasten Biblia (1741) - ensimmäinen varsinainen raamatunhistoria, josta jo vuoteen 1775 mennessä otettiin ainakin kuusi uusintapainosta. Gerhardin Pyhät tutkistelemukset painettiin uudestaan vuonna 1732 (3.p.). Tähän oman isänsä aikanaan (1680) kääntämään teokseen Turun piispa Lars Tammelinus kirjoitti oman esipuheensa. Varsinaisista katekismuksista (Gezeliukset - Svebilius) on jo edellä puhuttu. Rippikouluun - josta Turun konsistori Fahleniuksen johdolla antoi 12.11.1740 päivätyn suosituskirjeensä - ja sen aiheuttamaan lukutaidon selvään kasvuun ja katekismuskirjallisuuden tulvaan, palataan seuraavassa blogissamme.

Toisaalta on pidettävä mielessä, että kaivatusta kirjallisuudesta oli 1720-30-luvuilla seurakunnissa jatkuvasti myös pulaa (esim. Salomies 1962, 197-198). Kuvaavaa tälle on suomalaisten pappien vuoden 1731 valtiopäivillä tekemä aloite, jossa maahan pyydettiin halpaan hintaan lisää kirjallisuutta, erityisesti "raamattuja, virsikirjoja, kirkkokäsikirjoja, rukouskirjoja ja pieniä hartauskirjoja" (Kansanaho 1952, 117; Laine 2006, 143). Näihin papiston valituksiin kytkeytyvät myös Jakob Wilden saamat oikeudet painaa suomenkielistä kirjallisuutta. Aloitteeseen liittyen näytetään todella siis ryhtyneen toimeen, ja kaiken kaikkiaan 1730-luvusta näyttää lopulta muodostuneen varsin vilkas ajanjakso, mitä tulee kristillisen kirjallisuuden painamiseen (eri asia on, miten kirjojen levittämisessä ja myymisessä onnistuttiin). Yksi suoraan aloitteen johdosta valmisteltu "pieni hartauskirja" näyttää olleen myöskin Tukholmassa painettu Muutamia ajatuksia ja rukouksia Jumalan sanasta (1732). Sen alussa ovat myös aakkoset. Salamniuksen runoelmasta Ilolaulu Jeesuksesta otettiin uusintapainos Turussa vuonna 1736 (3.p.). Wilden kirjapainossa Tukholmassa painettiin Uusi testamentti vuonna 1732 ja Turussa vuonna 1733. Vuonna 1740 otetun Uuden testamentin kustantajaa ei varmuudella tiedetä. On mahdollista, että kirja painettiin pietismin päämajassa Hallessa. Myöhemmin pikkuviha (1742-43) aiheutti julkaisujen määrän vähenemisen, mutta jo vuonna 1745 uusien nimikkeiden määrät palautuivat sotaa edeltävälle tasolle. Kirkkokäsikirjan (1694) uusintapainos sai kuitenkin odottaa vuoroaan vuoteen 1757. 

Kirkko siis pääsääntöisesti tuki myös selvästi pietististyyppisen hartauskirjallisuuden julkaisua. Tosin jotakin kertonee se, että "epäilyttävimmät" (Francke, Pritius, Hollatz, Tellman) julkaistiin kuitenkin ilman tietoa tekijästään. Vuoden 1726 konventikkeliplakaatia, jossa yksityiset jopa pappien johdolla pidettävät hartauskokoukset valtakunnassa kiellettiin, tai vuoden 1735 uskontosääntöä, jossa annettiin ohjeita "erhetysten levittämisen estämiseksi", ei ilmeisesti lainkaan painettu suomenkielisinä (eivät Pippingillä tai Fennicassa). Ajan tuulet olivatkin 1730-40-luvuilla kääntyneet myös "suvaitsevaisempaan" suuntaan. Ankara puhdasoppisuus näytti olevan takana. Esimerkiksi hallelaisen pietismin kannattajien tai Turun herrnhutilaispiirien kokoontumisia ei tiedetä aktiivisesti estetyn (Ruuth 1936, 150-151; vrt. Salomies 1962, 190-192). Maltillisista pietismisympatioistaan tunnettu sotilaspappi Gabriel Lauraeus (k.1753) julkaisi vuonna 1747 laulukirjasen, jonka kymmenestä virrestä kuusi oli käännetty suoraan Hallen virsikirjasta. Lauraues eteni urallaan peräti teologian ensimmäiseksi professoriksi ja samalla Turun tuomiorovastiksi (Kansanaho 1947b, 147-158; Kansanaho 1950b, 223-266; Salomies 1962, 383-388). 

Ensimmäiset varsinaiset postiiviseen uskonnonvapauteen liittyvät suomeksi painetut asetukset koskivat Englannissa asuvien kansalaisten oikeutta saada harjoittaa omassa kirkkorakennuksessa luterilaista uskoaan (n. 1727-34) ja maahan muuttavien "Englannin ja reformoidun kirkon" jäsenten oikeutta uskonnonharjoitukseensa (1741). Jo Forsman (1899, 138-139) kirkollisia oloja ison vihan jälkeen selvittävässä tutkimuksessa esitti, että "vaikuttimet" näiden uskonnonvapauksien myöntämisessä olivat ennen kaikkea kauppapoliittisia. 

Vuosina 1725-1749 painettu suomenkielinen kristillinen kirjallisuus 

[Luetteloa päivitetään - valmistuu vuonna 2021.]


Kirjallisuus:

J. R. Forsman, Suomen kirkollisten olojen uudistus ison vihan jälkeen, 1899. Turku.

Antti J. Pietilä, Daniel Juslenius, hänen elämänsä ja vaikutuksensa: I-II, 1907-1910. Tampere-Porvoo.

Martti Ruuth, Konventikkeliplakaatista ja sen käytäntöön sovelluttamisesta Suomessa, 1936. Teoksessa toim. Martti Ruutu, Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja XV-XVIII, 1925-1928. Helsinki. 

Aarni Voipio, Virsiemme synty ja olemus, 1940. Porvoo.

Erkki Kansanaho, Juhana Wegelius vanhempi, 1947a. Teoksessa toim. Jaakko Haavio, Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan. Porvoo.

Erkki Kansanaho, Hallen pietismin vaikutus Suomen varhaisempaan herännäisyyteen, 1947b. Helsinki.

Erkki Kansanaho, Wegeliuksen postillan lähteet ja teologia, 1950a. Helsinki.

Erkki Kansanaho, Heränneitä karoliineja: pietismin soihdunkantajia Kaarle XII:n armeijassa, 1950b. Helsinki.

Erkki Kansanaho, Samuel Wacklin ja Tukholmassa v. 1732 painetut suomenkieliset hartauskirjat, 1952. Teoksessa Ramus virens. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 52. Helsinki.

Aarni Voipio, Virsien pyhä runous, 1955. Toinen painos. Helsinki.

Martti Simojoki, Suomalaisia vartijaääniä, 1955. Teoksessa toim. Jaakko Haavio & Oskar Paarma, Jumalan viljelysmaa. Pieksämäki.

Osmo Tiililä, Rukoilevaisten kirjoja, 1961. Helsinki.

Ilmari Salomies, Suomen kirkon historia III: isonvihan kynnykseltä Ruotsin vallan loppuun, 1962. Helsinki.

[Pipping], Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista, 1967. Jäljennöspainos. Helsinki.  

Simo Kiviranta, Epilogi: Olaus Svebilius ja hänen katekismuksensa, 1985. Teoksessa toim. Olaus Svebilius, Katekismuksen yksinkertainen selitys kysymysten ja vastausten avulla. Rauma.

Tuija Laine, Johannes Gezelius vanh.: Yxi paras lasten tawara, 1666, 1997. Teoksessa toim. Tuija Laine, Vanhimman suomalaisen kirjallisuuden käsikirja. Helsinki.

Tuija Laine, Kolpoltöörejä ja kirjakauppiaita: kirjojen hankinta ja levitys Suomessa vuoteen 1800, 2006. Helsinki.


Blogia päivitetty 12.3.2020.