Kristillisen kirjan historia: 1725-1749 (2/5)

17.06.2019

Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen Suomen aineelliset ja henkiset olot alkoivat vähitellen kohentua. Tämä heijastui myös vuosisadan toisella neljänneksellä julkaistujen nimikkeiden lukumäärässä (yhteensä 90 uutta julkaisua). Ajanjakson suomenkielisen kristillisen kirjallisuuden merkkitapauksia olivat useiden pietististyyppisten hartauskirjojen ohella ns. Svebiliuksen katekismus (1746) sekä Johan Wegelius nuoremman kaksiosainen postilla Se pyhä evankeliumillinen valkeus (1746-1749). Kirjoista oli kuitenkin myös pulaa.


Pietististyyppisen hartauskirjallisuuden ja arkkiveisujulkaisujen ryöppy 

1730-1740-luvuilla julkaistiin peräti yhdeksän sellaista hartauskirjaa, joiden voidaan yhdessä sanoa muodostavan vanhemman pietististyyppisen hartauskirjallisuuden ensimmäisen varsinaisen ryöpyn (ks. Tiililä 1961). Toki rajanveto pietistisen ja muun hengellisen kirjallisuuden välillä on sekin liukuva; sisällön ohella tärkeimpänä kriteerinä on pidettävä sitä, ovatko kirjan tekijä, suomentaja tai julkaisija kuuluneet pietistisen liikkeen yhteyksiin. Yhdessä nämä kirjat kertovat myös siitä, miten monipuoliselta 1600-lukulaiselta pohjalta kirkollis-pietistinen liike täällä Suomessa kirjallisesti kehkeytyi.

Kolme ensimmäistä teosta käänsi ruotsinkielestä suomeksi oululainen Samuel Wacklin (k. 1780) - taustaltaan ericksonilainen radikaalipietisti - joka v. 1731-1734 toimi Tukholmassa kotiopettajana kuninkaallisen historiografin Jacob Wilden perheessä; Wilde harjoitti myös kirjapainotoimintaa ja valtakunnan kansliakollegio oli kääntynyt hänen puoleensa, jotta suomenkielelle saataisiin lisää kirjallisuutta (Kansanaho 1952). Nämä kolme suomennosta, jotka siis painettiin Tukholmassa olivat:

1. Arthur Dent (k. 1607), Totisen kääntymisen harjoitus, 1732. | 2. Johann Arndt (k. 1621), Paratiisin yrttitarha, 1732. | 3. August Hermann Francke (k. 1727), Muutamat sen oikean uuden syntymisen ja Hengen uudistuksen tuntomerkit, 1732.

Vaikka englantilainen Dent tai saksalainen Arndt eivät tietenkään ole varsinaisia pietistejä, he molemmat kuuluivat kirkkonsa "reformistien" joukkoon. Wilden kirjapainossa painettiin samana vuonna (1732) uudestaan myös Johann Schützin Kristillinen muistokirja (3.p.). Dentin teos sekä pietistien Francken sekä Schützin kirjaset taas kuuluvat sillä tavalla yhteen, että ne myöhemmin julkaistiin neljä kertaa myös yhteen sidottuina (v. 1798-1850). Kääntäjä Wacklin liittyi Suomeen palattuaan lähinnä Turun herrnhutilaisiin ja toimi vuodesta 1747 maltillisen pietismin hengessä Laihian kirkkoherrana (Kansanaho 1952, 125-127). Hänen kynästään on lähtöisin myös kaksi Turun ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherran Isaac Björklundin hautajaisiin liittynyttä julkaisua (1740) sekä arkkiveisu Yxi uusi joulu-wirsi (1751).

Kolmea seuraavaa hartauskirjaa yhdistää tunnetun virsirunoilijan, kemiläisen Isaac Ervastin (k. 1757) nimi. Näistä kolmesta kahta ensimmäistä taas "reformisti-tekijänsä" (Fritsch) lisäksi se, että niiden julkaisemisesta  ja myymisestä vastasi Turussa kirjansitojamestari Christian Trapp (k. 1750; ks. Laine 2006, 174-178); ensimmäisen Trapp omisti Turun piispa Lars Tammelinukselle, jälkimmäisen Johannes Gezeliukselle (ei voine tarkoittaa kuin Porvoon piispa J. Gezelius nuorimmaista). On muistettava, että tuomiokapitulitkin näin avoimesti tukivat pietististyyppisen hartauskirjallisuuden julkaisemista.

4. Ahasverus Fritsch (k. 1701, toim.), Rukouskirja, 1732. | 5. Ahasverus Fritsch, Aivan tarpeelliset kysymykset, 1732. | 6. Isaac Ervast (suom. toim.), Rukouskirja, 1734.

Ervastin nimi taas liittyy jokaiseen kolmeen teokseen siten, että Fritschin rukouskirjan loppuun liitettiin useita Ervastin virsiä (Voipio 1940, 125; vrt. Tiililä 1961, 93), Fritschin kysymyskirjan Ervast oli kääntänyt itse ja toimittanut sitten kahden vuoden päästä "puolittain saksasta, puolittain uudestaan kokoonpantuna" myös oman, pietistishenkisen rukouskirjansa katumuspsalmeineen, laajoine kirjoitelmineen ja virsiosastoineen. Jo tekijän esipuheen otsikointi "Tarpeellinen muistutus oikeasta kristitystä" kertoo, miten selvästi pietistiseen kielipeliin teos asettuu. Rukouskirjan saksankielisenä lähteenä on ollut mm. Johann Rittmeyer (Kansanaho 1950a, 84), mutta luulisi, että myös Fritsch. Ervast toimi pappina Turussa ja myöhemmin vuodesta 1741 Kemin kirkkoherrana. Hän kirjoitti myös ruotsinkielellä pietistisen hartauskirjan Samwets pröfning (1738).

Seuraavat pietististyyppiset sielunhoitokirjat ilmestyivät vasta Hattujen sodan (1741-1743) ja sen aiheuttaman miehityksen jälkeen 1740-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Nämä olivat:

7. David Hollatz (k. 1771), Armon järjestys autuuteen, 1745. | 8. Jonas Tellman (k. 1719), Uskovaisten sielujen osallisuus Jeesuksessa Kristuksessa, 1746. | 9. Abraham Achrenius (k. 1769), Halullisten sielujen kysymys Jerusalemin vartijoilta, 1749. 

Hollatzin käännös on selvästi suomalaisten herrnhutilaispiirien hanke; sen sanoma on ankaran herätysjulistuksen (à la Dent) sijaan lempeämpi ja "uskonhenkisempi", ja kirjan kustantamisesta ja myymisestä vastasi näihin piireihin lukeutunut kauppamies Michael Nordström (Tiililä 1961, 99-100). Tellmannin teos (tekijän nimi ei ole aivan varma) on samoin selvästi pietistinen teos, sanomaltaan suorastaan "Vapahtaja-keskeinen"; mielenkiintoinen on Tiililänkin (1961, 108) esiin nostama huomio siitä, että teoksen toinen painos (1766) on valmistunut Turussa rykmentin virkamies Didrich Schlüterin kustannuksella. Kuten tunnettua, pietismi oli tehnyt Suomessa läpimurtonsa Suuren Pohjan sodan jälkeen myös upseeriston välityksellä. Achreniuksen Halullisten sielujen kysymys on ensimmäinen alun perin suomeksi ja suomalaisia varten valmisteltu laajempi pietistinen hartaus- ja opetusteos. Achreniuksen muu kirjallinen tuotanto koostui 1740-luvulla vielä arkkiveisuista. Hänen kirjallista toimintaa kokonaisuudessaan esitellään seuraavassa blogissamme. 

Toinen tärkeä kristillisen kirjan historiaa koskeva toisen neljänneksen huomio liittyy arkkikirjallisuuden suureen määrään vuosina 1734-1736 (15 julkaisua; vuosina 1725-1749 yhteensä 38). On selvää, että aineellisten ja henkisten olosuhteiden kohentuessa arkkiveisut olivat katekismusten, virsikirjojen ja kenties joidenkin hartauskirjojen ohella sellainen kristillisen kirjallisuuden muoto, joka eniten levisi myös tavallisen kansan keskuuteen. Arkkiveisut ylipäänsä olivat eräänlainen kansan pieni virsikirja, hartauskirja ja Raamattu; niissä lohdutettiin ihmisiä vastoinkäymisten keskellä ("Joudu jo laupias Jeesus..."), kerrottiin suurista onnettomuuksista, joilla Jumala veti ihmisiä parannukseen ("Siitä surkuteltavasta raskaasta raesateesta..."), kerrattiin evankeliumeiden tapahtumia ("Adventin Jeesus aasilla...") ja opetettiin ihmisiä ylipäänsä tyytymään katoavaiseen osaansa tässä Jumalan maailmassa ("Eläissän olen maan multa..."). Ostajilleen arkkiveisujulkaisut olivat edullisia, monesti turkulaisille kustantajilleen samoin ja tekijöilleen suurempien teosten sijaan helpompi tapa kokeilla kirjallisia siipiään ja ansaita pientä toimeentuloa. Uusintapainosten määrät ovat huomattavia. Hengelliset arkkiveisut ansaitsisivat aivan oman tutkimuksensa. Tärkeimpänä henkilösyynä arkkiveisujen suureen määrään juuri vuosina 1734-1736 näyttäisi olevan edellä jo esillä ollut Isaac Ervast, joka oli toiminut Turun ruots. srk. kappalaisena vuodesta 1733 lähtien. Suurin osa arkkiveisuista on ilmestynyt ilman tietoa tekijästään (vrt. Bursman 1733, Widman 1743, Stamnel 1748, Achrenius 1744-1749). Ainakin Voipio (1940, 126) on maininnut, että Ervastin virsiä olisi levitetty lukuisissa painoksissa arkkivirsinä.

Kaksi merkkitapausta: Svebiliuksen katekismus (1746) ja Wegeliuksen postilla (1747-49)

Ns. Svebiliuksen katekismus kuuluu ilman epäilystä 1700-luvun suomenkielisen kristillisen käännös-kirjallisuuden merkkitapauksiin - jos vuoden 1701 virsikirja onkin varsinaisen tunnustuksellisuuden aikakauden viimeinen suuri luomus, on vuoden 1746 katekismus sen rinnalla toinen niistä teoksista, jossa "täysortodoksian" sydämen sykkeet välittyivät peräti kahden vuosisadan ajaksi myös eteenpäin. Svebiliuksen "pitkä katekismus" ei ole kirja, josta Suomen kansa oppi lukemaan - se ei edes sisältynyt aakkosia - mutta se oli (vai oliko se?) katekismus, josta nuoret rippikoulussa ja kaikenikäiset kinkereillä osasivat "oikein" vastata kysymyksiin, kuten "minkätähden sinut kristityksi kutsutaan" (I pääkappale, 2. kysymys), "mikä pyhä Raamattu on" (I, 4), "mitä laki ja evankeliumi sisältää" (II, 4), "mitä hebrean sana Jeesus merkitsee" (II, 37), "kuka kiusaa ihmistä pahuuteen" (III, 39), "kuinka monenlainen on kuolema" (IV, 19), "kuinka monella tavalla synnintunnustus tapahtuu" (V, 3) ja "minkälainen on se syöminen ja juominen, joka tapahtuu Herran ehtoollisessa" (VI, 19). Kysymysten lisäksi Svebiliuksen katekismus sisälsi näitä ennen Lutherin Vähä katekismuksen (muutamin lisäyksin) ja Athanasioksen tunnustuksen ja selitysosan jälkeen seitsemän katumuspsalmia sekä synnintunnustuksen "Minä vaivainen syntinen...".

Svebiliuksen katekismuksen alkuperään, käännökseen ja käyttöön liittyy joitakin "selvittämättömiä kysymyksiä". Uppsalan arkkipiispa Olaus Svebilius (1681-1700) ei liene kirjan - siis sen omaperäisen selitysosan - varsinainen tekijä, vaan huolehtinut ainoastaan kirjan kokoonpanosta ja painamisesta (v. 1689). Ainakin Voipio (1955, 57) on todennut, että katekismuksen olisi laatinut piispa ja virsirunoilija Haqvin Spegel. Erikoista on, etteivät esim. Tiililä (1961, 106-107) tai Kiviranta (1985) ota tekijä-kysymystä lainkaan esille. Suomeksi katekismuksen - jostakin sen laitoksesta - toimitti piispa ja tunnettu fennofiili Daniel Juslenius (k. 1752). Käännös oli valmis jo 1741, mutta "syystä tai toisesta, arvatenkin etupäässä silloisten kirjapaino-olojen kehittymättömyyden vuoksi" sen painaminen viivästyi vuoteen 1746 (Pietilä 1910, 24). Koska käännöksestä on vastannut aikakautensa merkittävin suomen kielen harrastaja ja mm. arvostetun sanakirjan (1745) tekijä, lienee sen suomen kieli aikaansa nähden erinomaista ja monipuolista. Suomessa Svebiliuksen katekismus määrättiin kuninkaallisella käskyllä sen suomentamisen jälkeen "kansanopetuksen peruskirjaksi" (Laine 1997, 95). Missään nimessä Svebilius ei kuitenkaan välittömästi syrjäyttänyt Gezeliuksen Lasten parasta tawaraa, johon oltiin seurakunnissa totuttu ja oltu ilmeisen tyytyväisiä. Lieneekö niin, että Gezeliukset (Lars H. Backmann toimitti myös Gezeliuksen kysymyskirjan uudestaan vuonna 1739) ovat vielä 1700-luvulla säilyneet lukutaidon, kotien lastenopetuksen ja "nuorten ja yksinkertaisten" perusoppikirjana ("lyhyt katekismus"), kun taas Svebilius näitä perusteellisempana on ollut - ennen vain ruotsiksi, nyt myös suomenkielisenä - lähinnä papiston opetuskäytössä? Mainittakoon, että Svebilius ei ole niin "ankaran puhdasoppinen" (Voipio 1955, 57), mitä se kirkollisissa piireissä maineeltaan on joskus ollut. Pikemminkin teosta kannattaisi lähestyä "pietististyyppisen ortodoksian" edustajana. Svebiliuksen katekismus on ehdottomasti kirja, joka tarvitsisi oman perusteellisen tutkimuksensa.

Johan Wegelius nuoremman (k. 1764) kaksiosainen postilla Se pyhä evankeliumillinen valkeus (1747-1749) kuuluu yhtä epäilemättä kuin Svebilius 1700-luvun suomenkielisen kristillisen kirjallisuuden merkkitapauksiin. Kysymyksessä on vasta toinen suomenkielinen postilla Sorolaisen postillan (1621-1625) jälkeen - "suomalaisen saarnan historian toinen suuri merkkiteos" (Simojoki 1955, 89). Kansanaho (1950a) on perusteellisesti selvitellyt postillan tekijään, julkaisemiseen, levikkiin, kirjallisiin lähteisiin ja sisältöön liittyviä kysymyksiä. Teoksen Kansanaho toteaa tulleen pääpiirteittäin valmiiksi jo Wegeliuksen Tornion rehtorikauden aikana syksyyn 1937 mennessä, mutta mm. useiden lausuntokierrosten ja rahoitusvaikeuksien takia postillan ensimmäinen osa tulleen painetuksi vasta vuonna 1747 (ibid., 66-78). Toisen osan ilmestymiseen liittyy sellainen "kummallisuus", että nimiösivulla ilmoitetaan teoksen ilmestyneen vuonna 1749, mutta teosta saatiin Suomessa myyntiin vasta joulukuussa 1758. Postillan kaksi osaa sisältävät yhteensä 79 saarnaa ja 2300 sivua. Merkittävimpinä lähteinä ovat ilman muuta Spenerin postilla-teokset (v. 1692-1715), joihin monet saarnat perustuvat ja joista on runsaasti sekä suoria että mukaeltuja lainauksia (ibid., 97-102). Kiinnostava on Kansanahon esiin nostama seikka, että niin postillan tiiviissä esitystavassa (mm. kaavamainen ordo salutis: parannus - usko - pyhitys) kuin sisällön korostuksissa (mm. antropologia ja käytännöllinen etiikka) on liittymäkohtia myös alkavaan supranaturalistiseen teologiaan; Wegelius oli näin myös aikansa "valistuneen ortodoksian" lapsi (ibid, 112-116, 120). Tästä jälkimmäisestä ei Tiililä (1961, 110-124) esityksessään lainkaan mainitse, mutta kiinnittää sen sijaan huomiota mm. saarnojen itsenäiseen ja "suomalaisentuntuiseen asuun" (ibid., 111-113). Ensimmäisen osan laajaa esipuhetta Tiililä kutsuu osuvasti "maltillisen varhaisemman pietismin meikäläiseksi ohjelmanjulistukseksi".

Myös postillan tekijän isä, Johan Wegelius vanhempi (k. 1725), muistetaan lähinnä speneriläis-franckelaisen pietismin varhaisena pappiskannattajana maassamme (Kansanaho 1947a). Hänen toimestaan tiedetään valmistuneen vuonna 1703 myös Arndtin Paratiisin yrttitarhan käännös, mutta suomennos jäi tällöin painamatta - seikka, joka myöhemmin aiheutti kiistaa siitä, saataisiinko uusi suomennos (1732) painaa Wilden kirjapainossa (Kansanaho 1950a, 9-12). Wegelius nuorempi toimi myöhemmin Oulun kirkkoherrana (1757-1764) ja julkaisi vielä kaksi vuotta ennen kuolemaansa seurakuntalaisten rippikuulusteluja varten tarkoitetun kysymyskirjan Yxi tarpellinen coetus ja tutkistelemus rippi-wäen canssa (1762) - tärkeä Wegeliuksen itse sommiteltua teologiaa valaiseva teos.

Kirkollinen peruskirjallisuus - ja sen puute 

Painetun suomenkielisen kirjallisuuden avulla myös kirkko perinteellisenä organisaationa pyrki vuosisadan toisella neljänneksellä tukemaan sen järjestyksen mukaista seurakuntaelämää, mukaan lukien kotien ja kylien säännöllistä hartautta ja kodeissa ja seurakunnissa yhteistuumin annettavaa lukutaidon ja kristinuskon opetusta. Virsikirjan osalta tilanne oli nyt sillä tavoin vakiintunut, että käytössä oli ainoastaan vuoden 1701 virsikirja. Tästä otettiin käytännössä vuosittain uusintapainoksia,  ja julkaisuoikeuksista myös kiisteltiin (ks. Laine 2006, 143-145). Varsinaisen hartauskirjallisuuden osalta kirkollisen viranomaisen suosiossa näyttää erityisesti olleen Hasselqvistin rukouskirja Hengellinen sydämenherättäjä, josta vuosina 1729-1732 otettiin peräti kolme uutta painosta (7.-9.p.). Tämän ja muiden rukouskirjojen (Arndt, Fritsch, Ervast jne.) suuri menekki taas johtui siitä, että perhepiirissä tai julkisesti kylittäin oli suorastaan määräyksenä pitää sellaisia hartaushetkiä, joita kuka tahansa "kirjantaitava" saattoi johtaa (ks. Forsman 1899, 211-212).

Seurakuntalaisen ihannekuvaa teroitettiin myös ruotsalaisen Petrus Gröndaalin (k. 1750) opetuskirjassa Katuvainen rippilapsi ja mahdollinen Herran ehtoollisen vieras (1747), jota Turun piispa Jonas Fahlenius ilmoitti kirjan jälkisanoissa lahjoittavansa "joca talohon" Marian ja Nummen (=Kaarinan) seurakunnissa. Kirja ja saarna asetetaan piispan jälkisanoissa vertailuun ja vieläpä kirjan eduksi: "Taitavat tästä saada enemmän hyvää kuin monesta saarnasta, joita he kuulevat." Erityisesti lasten- ja nuortenopetusta varten oli suomennettuna painettu myös saksalaisen Johann Georg Pritiuksen (k. 1732) Lasten-biblia (1741) - ensimmäinen suomenkielinen raamatunhistoria, josta jo vuoteen 1775 mennessä oli otettu ainakin kuusi uusintapainosta. Gerhardin Pyhät tutkistelemukset painettiin uudestaan vuonna 1732 (3.p.), ja tähän oman isänsä aikanaan (1680) kääntämään teokseen Turun piispa Lars Tammelinus kirjoitti oman esipuheensa. Varsinaisista katekismuksista (Gezeliukset - Svebilius) on jo edellä puhuttu. Rippikouluun - josta Turun konsistori Fahleniuksen johdolla antoi 12.11.1740 päivätyn suosituskirjeensä - ja sen aiheuttamaan lukutaidon selvään kasvuun ja katekismuskirjallisuuden tulvaan, palataan seuraavassa blogissamme.

Toisaalta on pidettävä mielessä, että kaivatusta kirjallisuudesta oli 1720-1730-luvuilla seurakunnissa jatkuvasti myös pulaa (esim. Salomies 1962, 197-198). Kuvaavaa tälle on suomalaisten pappien vuoden 1731 valtiopäivillä tekemä aloite, jossa maahan pyydettiin halpaan hintaan lisää kirjallisuutta, erityisesti "raamattuja, virsikirjoja, kirkkokäsikirjoja, rukouskirjoja ja pieniä hartauskirjoja" (Kansanaho 1952, 117; Laine 2006, 143). Näihin papiston valituksiin kytkeytyvät myös Jakob Wilden saamat oikeudet painaa suomenkielistä kirjallisuutta (ks. edellä). Aloitteeseen liittyen näytetään todella siis ryhtyneen toimeen, ja kaiken kaikkiaan 1730-luvusta näyttää lopulta muodostuneen varsin vilkas ajanjakso, mitä tulee kristillisen kirjallisuuden painamiseen (eri asia on, miten kirjojen levittämisessä ja myymisessä onnistuttiin). Yksi suoraan aloitteen johdosta valmisteltu "pieni hartauskirja" näyttää olleen myöskin Tukholmassa painettu Muutamia ajatuksia ja rukouksia Jumalan sanasta (1732), jonka alussa olivat myös aakkoset. Salamniuksen Ilolaulu Jeesuksesta otettiin uusintapainos Turussa vuonna 1736 (3.p.). Wilden kirjapainossa Tukholmassa painettiin Uusi testamentti vuonna 1732, Turussa vuonna 1733 - sen sijaan vuonna 1740 otetun Uuden testamentin kustantajaa ei ole varmuudella tiedossa, mutta on jopa mahdollista, että kirja painettiin Hallessa (ks. Fennica). Myöhemmin pikkuviha (1742-1743) aiheutti julkaisujen määrän selvän vähenemisen, mutta jo vuonna 1745 uusien nimikkeiden määrät palautuivat sotaa edeltävälle tasolleen. Kirkkokäsikirjan (1694) uusintapainos sai odottaa vuoroaan vuoteen 1757. 

Vielä on korostettava, että kirkko siis pääsääntöisesti tuki myös selvästi pietististyyppisen hartauskirjallisuuden julkaisua. Tosin, jotakin kertonee se, että "epäilyttävimmät" (Francke, Pritius, Hollatz, Tellman) julkaistiin kuitenkin ilman tietoa tekijästä. Vuoden 1726 nk. konventikkeliplakaatia, jossa yksityiset, jopa pappien johdolla pidettävät hartauskokoukset valtakunnassa kiellettiin, tai vuoden 1735 uskontosääntöä, jossa annettiin ohjeita "erhetysten levittämisen estämiseksi", ei ilmeisesti lainkaan painettu suomenkielisinä (eivät Pippingillä tai Fennicassa). Ajan tuulet olivatkin 1730-1740-luvuilla kääntyneet "suvaitsevaisempaan" suuntaan; ankara puhdasoppisuus näytti olevan takana, eikä esimerkiksi hallelaisen pietismin kannattajien tai Turun herrnhutilaispiirien kokoontumisia tiedetä aktiivisesti estetyn (Ruuth 1936, 150-151; vrt. Salomies 1962, 190-192). Gabriel Lauraeus (k.1753) - maltillisista pietismisympatioistaan tunnettu sotilaspappi - joka julkaisi vuonna 1747 myös laulukirjasen, jonka kymmenestä virrestä kuusi oli käännetty suoraan Hallen virsikirjasta, eteni urallaan peräti teologian 1. professoriksi ja samalla Turun tuomiorovastiksi (ks. Kansanaho 1947b, 147-158; Kansanaho 1950b, 223-266; Salomies 1962, 383-388). Mainittakoon vielä lopuksi, että ensimmäiset varsinaiset uskonnonvapauteen liittyvät suomeksi painetut asetukset koskivat Englannissa asuvien kansalaisten oikeutta saada harjoittaa omassa kirkkorakennuksessa luterilaista uskoaan (1727-1734) ja maahan muuttavien "Englannin ja reformoidun kirkon" jäsenten oikeutta uskonnonharjoitukseensa (1741); jo Forsman (1899, 138-139) kirkollisia oloja ison vihan jälkeen selvittävässä tutkimuksessa esitti, että "vaikuttimet" näiden uskonnonvapauksien myöntämisessä olivat ennen kaikkea kauppapoliittisia. 

Vuosina 1725-1749 julkaistu uusi suomenkielinen kristillinen kirjallisuus 

Huom! Tiedot uusintapainoksista eivät voi olla aivan tarkkoja, mutta suuntaa-antavia ne kuitenkin ovat. Osan julkaisujen nimistä olemme muokanneet nykyaikaiseen asuun, osan säilyttäneet sellaisenaan. Otamme mielellämme vastaan luetteloa koskevia tarkennuksia ja korjauksia (info@martinkirja.fi).

Suomenkielistä kristillistä kirjallisuutta (1725-1749) Kansalliskirjaston ylläpitämässä Doria -julkaisuarkistossa (vain blogissa viitattu kirjallisuus; myös blogin kuvien lähde - viitattu 17.6.2019):


Kirjallisuus:

J. R. Forsman, Suomen kirkollisten olojen uudistus ison vihan jälkeen, 1899. Turku.

Antti J. Pietilä, Daniel Juslenius, hänen elämänsä ja vaikutuksensa: I-II, 1907-1910. Tampere-Porvoo.

Martti Ruuth, Konventikkeliplakaatista ja sen käytäntöön sovelluttamisesta Suomessa, 1936. Teoksessa toim. Martti Ruutu, Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja XV-XVIII, 1925-1928. Helsinki. 

Aarni Voipio, Virsiemme synty ja olemus, 1940. Porvoo.

Erkki Kansanaho, Juhana Wegelius vanhempi, 1947a. Teoksessa toim. Jaakko Haavio, Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan. Porvoo.

Erkki Kansanaho, Hallen pietismin vaikutus Suomen varhaisempaan herännäisyyteen, 1947b. Helsinki.

Erkki Kansanaho, Wegeliuksen postillan lähteet ja teologia, 1950a. Helsinki.

Erkki Kansanaho, Heränneitä karoliineja: pietismin soihdunkantajia Kaarle XII:n armeijassa, 1950b. Helsinki.

Erkki Kansanaho, Samuel Wacklin ja Tukholmassa v. 1732 painetut suomenkieliset hartauskirjat, 1952. Teoksessa Ramus virens. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 52. Helsinki.

Aarni Voipio, Virsien pyhä runous, 1955. Toinen painos. Helsinki.

Martti Simojoki, Suomalaisia vartijaääniä, 1955. Teoksessa toim. Jaakko Haavio & Oskar Paarma, Jumalan viljelysmaa. Pieksämäki.

Osmo Tiililä, Rukoilevaisten kirjoja, 1961. Helsinki.

Ilmari Salomies, Suomen kirkon historia III: isonvihan kynnykseltä Ruotsin vallan loppuun, 1962. Helsinki.

[Pipping], Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista, 1967. Jäljennöspainos. Helsinki.  

Simo Kiviranta, Epilogi: Olaus Svebilius ja hänen katekismuksensa, 1985. Teoksessa toim. Olaus Svebilius, Katekismuksen yksinkertainen selitys kysymysten ja vastausten avulla. Rauma.

Tuija Laine, Johannes Gezelius vanh.: Yxi paras lasten tawara, 1666, 1997. Teoksessa toim. Tuija Laine, Vanhimman suomalaisen kirjallisuuden käsikirja. Helsinki.

Tuija Laine, Kolpoltöörejä ja kirjakauppiaita: kirjojen hankinta ja levitys Suomessa vuoteen 1800, 2006. Helsinki.