Kristillisen kirjan historia: 1775-1799 (4/5)

28.10.2019

1700-luvun viimeisellä neljänneksellä julkaistu kristillinen kirjallisuus on monipuolista, mutta uusien nimikkeiden kokonaismäärä jonkun verran laskee edelliseltä neljännekseltä; yhteensä vuosilta 1775-1799 on peräisin 133 uutta julkaisua (v. 1750-1774 yhteensä 163). Huomiota kiinnittävät erityisesti saarna- ja puhekirjallisuuden kasvaneet määrä. Vaikutushistorialtaan merkittävin on ns. Vanha kirkkoraamattu (1776) - perusraamattu vuoteen 1938 asti. Tyrvääläisen kansanmiehen Tuomas Ragvaldinpojan (k. 1804) kirjallisen tuotannon selvittely ansaitsee myös oman lukunsa. Herätys lisää lukemisen halua. 


Saarna- ja puhekirjallisuuden tulva-aikaan

1700-luvun viimeisellä neljänneksellä vuoteen 1791 mennessä julkaistiin peräti 18 saarna- ja puhejulkaisua, joten tällä kertaa on siis perusteltua puhua saarna- ja puhekirjallisuuden tulva-ajasta (vrt. edellinen neljännes katekismuskirjallisuuden tulva-aikana). Suomenkielisen saarnakirjallisuuden ensimmäistä kulta-aikaa oli ollut jo tunnustuksellisuuden aikakausi 1600-luvulla; sen sijaan varsinaisia puhejulkaisuja - ainakaan puhe-nimityksellä - ei esiinny yhtäkään aiemmissa luetteloissamme.

Olen esittelyä varten jakanut 1700-luvun viimeisen neljänneksen saarna- ja puhejulkaisut neljään ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat viisi tarkemmin postillakirjallisuuteen luokiteltavaa teosta:

1. Anders Nohrborg (k. 1767), Meidän Vapahtajamme kuolema syntisten edestä ja syntisten sijassa, 1780 [36 sivua]. | 2. Anders Nohrborg, Se autuaaksi tekeväinen usko, 1780 [78 sivua]. | 3. August Hermann Francke (k. 1727), Postilla: I osa, 1780 [310 sivua]. | 4. August Hermann Francke, Postilla: II osa, 1781 [280 sivua]. | 5. Anders Nohrborg, Jumalan suuri armo Kristuksessa, 1789 [120 sivua].

Francken ja Nohrborgin teokset ovat kuuluneet niiden 1700-luvun julkaisujen joukkoon, joita on yleensä pidetty melko ongelmattomasti - eikä vähiten myöhemmän lukijakuntansa perusteella - pietistisenä kirjallisuutena (ks. Tiililä 1961); Francken osalta näin tietysti onkin, mutta Nohrborgin omaperäisyys näyttää pikemminkin olevan siinä, miten hän opetuksessaan tietoisesti sommittelee yhteen tunnustuksellisuuden suosimat käsitteet ja kysymyksenasettelut omiin pietistisiin painotuksiinsa (Nohrborgin teologiasta, ks. Seppänen 1997). Nohrborgin vuosina 1780 ja 1789 suomeksi julkaistut yksittäiset saarnat ovat kaikki peräisin postillasta, jonka valmistelun Anders itse oli aloittanut, mutta jonka vasta Daniel -veli oli toimittanut painokuntoon vuonna 1771 (Den fallna människans salighets-ordning). Näistä viimeinen, oikeastaan kolmen saarnan kokoelma (1789) oli ilmestynyt Turussa ruotsiksi jo vuonna 1785. Francken kaksiosainen postillan (yht. 590 sivua) saarnat ovat lyhyitä ja yksinkertaisia, "miltei seurapuheen kaltaisia", ja niissä on tyypillistä pietistinen herätysjulistus, "joka asettaa uskovan ihanteen hyvin korkealle" (Tiililä 1961, 222-231). Postilla on käännös ruotsiksi vuonna 1773 julkaistussa, yhdessä osassa painetusta Francken nk. matkapostillasta (Korta sön- och högtidsdag-predikningar). Suomennoksessa teksti on ladottu kahdelle palstalle. Postillan ensimmäisen osan alkua koristaa koko sivun kokoinen muotokuva "Augustus Hermannus Franckiuksesta" (kuvassa).

Toiseen ryhmään kuuluvat neljä aivan toisen tyyppistä, kirkkojen valmistukseen liittyvää julkaisua (1700-luvun jälkipuolisko oli täällä puukirkkojen rakentamisen kukoistusaikaa; Salomies 1962, 327):

6. Gustaf Haartman (k. 1781), Yksinkertainen puhe, 1776 [14 sivua]. | 7. Lars Forselius (k. 1799), Lyhyt ja yksinkertainen puhe, 1779 [12 sivua]. | 8. Lars Forselius, Yksinkertainen saarna, 1779 [24 sivua]. | 9. Eric Lenqvist (k. 1808), Yksinkertainen puhe, 1779 [12 sivua]. 

Loimajoen kirkkoherra ja rovasti Gustaf Haartmanin puhe on pidetty Säkylän kirkon vihkimisessä 4.8.1776. Kolme jälkimmäistä pienpainatetta liittyvät Ruoveden, kuningatar Sofia Magdaleenalle omistetun kirkon valmistusvaiheisiin. Ensimmäinen puheista on pidetty jo kirkon perustuksen laskemisessa 15.9.1777, saarna ja toinen puheista kirkon vihkimispäivänä 23.8.1778; Lars Forselius oli Ruoveden seurakunnan kirkkoherra, Eric Lenqvist läheisen Oriveden seurakunnan kirkkoherra ja rovasti. Näin lennokkaasti tapahtui siis myös pirkanmaalaisen Ruoveden seurakunnan ponnahtaminen kirjalliselle suomenkartalle. Lenqvist oli eräs oman aikansa merkittävä fennofiili, ja hänen suorittamaansa keruutyöhän mm. Porthanin johdolla julkaistu väitöskirja "Muinaisten suomalaisten teoreettisesta ja käytännöllisestä taikauskosta" perustuu (1782; Salomies 1962, 309-311).

Kolmanteen ryhmään olen merkinnyt edellisten lisäksi julkaistut puheet (puheen ja saarnan erottelun välisenä kriteerinä on pidetty otsikossa mainittua nimitystä). Näitäkin on vielä kolme:

10. Petrus Brenner (k. 1720), Viimeinen puhe, 1780 [24 sivua]. | 11. Anders Chydenius (k. 1803), Puhe, Kruunupyyn mestauspaikalla pidetty, 1786 [24 sivua]. | 12. Johannes Dahlberg (k. 1815), Puhe, pidetty Nyköpingin läntisessä eli Nikolauksen kirkossa, 1788 [4 sivua].

Näitä kolmea puhejulkaisua yhdistää niiden dramaattisuus ja yhteiskunnallisuus. Kuninkaallisen hovisaarnaaja Johannes Dahlbergin suomennettu puhe on todellinen ajankohtaisjulkaisu; painatteessa se ilmoitetaan pidetyksi 10.8.1788, ja puheessa tuomitaan nk. Anjalan liittoon osallistuneet "petolliset virkamiehet" (Anjalan liitosta, ks. Juva 1965a, 319-328). Petrus Brenner oli suomalainen pappi, joka tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan ja mestattiin Tukholman kaupungin ulkopuolella 4.7.1720 (Väänänen 2011). Kirjasessa Brenner tilittää elämäänsä ja sen lähestyvää loppua; kirjoitettu "puhe" siis ilmeisesti todella on hänen itsensä laatima. Ruotsinkielisenä Brennerin Sidsta taal ilmestyi heti tuoreeltaan vuonna 1720. Kokkolan kirkkoherra ja rovasti Anders Chydenius on toki tunnettu ja arvostettu lukuisista valistushenkisistä toimistaan ja kirjoituksistaan, mutta jonkun verran on onneksi pidetty esillä myös sitä, miten hänen yhteiskunnallinen ja omaa aikaansa edellä käyvä kamppailunsa vaikkapa uskonnonvapauden puolesta nousee johdonmukaisesti myös hänen pietistisen kristillisyydennäkemyksensä pohjalta (esim. Alanen 1942; vrt. Virrankoski 2012). Chydeniuksen ainoa suomeksi ilmestynyt painate hänen omana elinaikanaan oli kolmen murhasta tuomitun sotamiehen mestauksen yhteydessä 12.4.1786 pitämänsä puhe. Tämäkin on pidetty ja ilmeisesti myös painettu (1786) ensin ruotsinkielisenä. Puheessa Chydenius kuvailee murhateon kauheutta kehoittaakseen kuulijoitaan näin "Jumalan pelkoon ja muihin kristillisiin harjoituksiin". Chydeniuksen koottujen teosten (2012-2016) neljäs ja viides osa koostuvat kokonaan Chydeniuksen katekismussaarnoista ja muista uskonnollisista kirjoituksista (tästä verkkoversioon). 

Neljänteen ryhmään kuuluvat "jäljelle jäävät" saarnajulkaisut. Näitäkin on siis vielä kuusi:

13. Eric Båld (tuntematon ruotsalainen maisteri), Kaksitoista kristillisyyden muistosanaa, 1777 [16 sivua]. | 14. J. P. (tuntematon saksalainen ylioppilas), Sinun suvussas ei ole yhtään, jolla on se nimi, 1779 [43 sivua]. | 15. Samuel Lau (k. 1746), Kristuksen veren voima, 1782 [160 sivua]. | 16. Eric Bergsten (k. 1809), Kristillinen saarna valapattoisten rikoksesta ja rangaistuksesta, 1782 [26 sivua]. | 17. Henric Borenius (k. 1802), Se viisaus kuin me autuutemme asiassa taidamme oppia juutalaisten onnettomuudesta, 1789 [28 sivua]. | 18. Pehr Tolleson (k. 1821), Nykyisten aikain merkeistä, 1791 [44 sivua].

Näillä jokaisella saarnajulkaisullakin - kuten sanonta kuuluu - olisi oma tarinansa kerrottavanaan. Selvästi laajin on taustaltaan Francken oppilaan, hovisaarnaaja Samuel Laun saarnajulkaisu (nro 15), jossa onkin yhteensä kuusi saarnaa; Tiililän mukaan "Francken julistukselle ominaista jyrkkää herätyssävyä" ei saarnoissa kuitenkaan ole, vaan teoksen pietistisenä piirteenä on mm. Vanhan ja Uuden testamentin kiinteä yhteenliittäminen (Tiililä 1961, 240-241). Saarnakokoelman on suomentanut herrnhutilaispappi Elias Lagus (k. 1819), ja teos on painettu ruotsalaisen Georg Wilhelm Londicerin (k. 1804) vuonna 1776 Vaasaan perustamassa kirjapainossa. Ruotsinnos valmistui vasta samana vuonna, joten olisiko Lagus vastannut molemmista käännöksistä? Londicerin kirjapainossa vuosien 1775-1791 18:sta saarna- ja puhejulkaisusta painettiin yhteensä viisi (nro:t 10, 11, 13, 15 ja 18). Tuntemattoman saksalaisen teologian ylioppilaan saarnaan (nro 14) liittyy se omintakeinen piirre, että se on suunnattu nuorisolle, ja teoksen alkuun on tämän mukaisesti liitetty myös ruotsalaisen hovisaarnaaja Carl Magnus Wrangelin (k. 1786) pitkähkö "esipuhe nuoruudelle" (ks. Tiililä 1961, 200-201). Saarnan suomentajakin on jäänyt tuntemattomaksi, mutta teoksen painaja, kustantaja ja levittäjä Johan Christopher Holmberg (k. 1810) on sitäkin tunnetumpi. Teoksen takakannessa onkin lista 15:sta suomenkielisestä julkaisusta, jotka ilmoitetaan olevan myynnissä "Holmbergin tykönä Tukholmassa". Laajan asiakasmiesverkostonsa välityksellä Holmberg myi painamiaan ja kustantamiaan kirjoja myös Suomessa (ks. Laine 2006, 253-259). Esitellyistä 18:sta saarna- ja puhejulkaisuista Holmbergin ja hänen yrittäjäkumppaninsa Lars Wennbergin kirjapainosta valmistui myyntiin myös Francken kaksiosainen postilla (nro:t 3 ja 4).

Raamattujen ryöppy: Bibliat 1758, 1776 ja 1777

Paitsi saarnakirjallisuuden myös raamattujen osalta oli päästy vauhtiin jo 1600-luvulla; 1700-luvulla olivat vuorossa jo kolmas (1758), neljäs (1776) ja viides (1777) painos suomenkielisestä kokoraamatusta. Lisäksi tulevat erikseen julkaistut Uudet testamentit. Agricolan Uuden testamentin jälkeen seuraava on painettu Tukholmassa Wilden kirjapainossa vuonna 1732, tämän jälkeen vuosina 1733 (Turku), 1740 (painopaikkaa ei tiedetä), 1774 (Tukholma) ja 1775 (Turku).

Samoin kuin vuoden 1642 Raamatulla myös vuoden 1758 Raamatulla oli ilmestyessään takanaan pitkä ja melko summittainen esityö (Puukko 1946, 203-224; Laine 2006, 212-217); jo vuonna 1726 kirjapainaja H. C. Merckell tiedusteli mahdollisuutta painattaa koko Raamattu uudestaan (tuloksena oli UT:n painaminen vuonna 1733), asian lähinnä taloudellinen puoli oli esillä pappissäädyn aloitteesta useilla valtiopäivillä vuosina 1732-1746 (lopulta paperi saatiin hankkia tullivapaasti Hollannista vuonna 1754) ja vuonna 1749 Turun tuomiokapituli - piispana toimi tuolloin Johan Browallius - lähetti kiertokirjeen, jossa se pyysi papistolta myös kielellisiä huomautuksia edeltäviin raamattupainoksiin. Mitään varsinaista raamatunkäännöskomiteaa ei tällä kerralla perustettu, vaan kielellisen uudistustyön sai suorittaakseen Pöytyän kirkkoherra, suomen kielen käyttäjänä jo tunnettu Anders Lizelius (1706-1795). Lizelius muutti vuonna 1754 Turkuun, ja tarkastajina työn edetessä toimivat ainakin yliopiston heprean ja kreikan kielen professori Carl A. Clewberg (k. 1765) sekä Browalliuksen kuoltua piispa Carl F. Mennander. 

Sen sijaan vuoden 1776 Raamatun painamiseen ryhdyttiin melko pian - jo vuonna 1769 - edellisen Raamatun tultua loppuunmyydyksi; itse painaminen kuitenkin tällä kertaa pitkittyi lähinnä kirjapaino-olojen epäselvyyksien vuoksi (Puukko 1946, 224-232; Laine 2006, 217-218). Vuonna 1760 Mynämäen kirkkoherraksi siirtynyt Lizelius vastasi nytkin kieliasun uudistamisesta (yllättävää, että muutoksiin taas näin pian ryhdyttiin); näkyvin muutos - c:n korvaaminen entistä useammin k:lla - tulee esille jo otsikossa, jossa koko -sana on kirjoitettu ensimmäistä kertaa k-kirjaimella (ks. kuvia). Vuoden 1776 Raamatulla oli kohtalona päätyä varsinaiseksi kirkkoraamatuksi, kun taas vuoden 1758 Raamattu osoittautui sen myötä lähinnä välivaiheen Raamatuksi (luulisi, että vuosina 1774 ja 1775 painetut Uudet testamentit olisivat olleet jo "parannettuja painoksia"). Kirjallisen toiminnan osalta Anders Lizelius muistetaan myös ensimmäisen painetun suomenkielisen sanomalehden, Suomenkielisten Tieto-Sanomien (1775-1776) toimittajana sekä käsinkirjoitetusta ensimmäisestä suomenkielisestä kotiseutuhistoriasta, Tiedustuskirja (esim. Laasonen 2012; vrt. Pirinen 1978). Nämä tekstit löytyvät myös digitoituna Kotimaisten kielen keskuksen Vanhan kirjasuomen korpuksesta (tästä sivulle).

Vuoden 1777 Raamattu painettiin Tallinnassa (ns. Räävelin Raamattu), ja se oli suunnattu ensisijaisesti Venäjän suomenkielisille alueille (Puukko 1946, 245-251); hankkeen puuhamiehinä Tallinnasta käsin toimivat ainakin raatimies, kirjanpainaja Axel H. Lindfors (k. 1782) sekä oikeinkirjoituksen tarkastamisen osalta Tallinnan kirkkoherra Johan Sverdsjö (k. 1780). Esipuhe "jumaliselle lukijalle" (tekijänä pidetään nykyään Carl F. Mennanderia) sekä alkuun sijoitetut yli 100-sivuiset rekisterit ovat samat kuin vuosien 1758 ja 1776 Raamatuissa. Kaikkien edeltäjiensä tavoin Räävelin Raamattu sisältää myös Vanhan testamentin apokryfikirjat ja mottona nimiölehdellä on Uuden testamentin heprealaiskirjeen kohta "Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen" (vuoden 1933 käännös).

Varsinaisiksi kansankirjoiksi suomenkieliset Raamatut (tai Uudet testamentit) eivät vielä 1700-luvullakaan päätyneet (ks. Laine 2003). Vaikka painosmäärät olivat Suomen asukasmäärään nähden kohtuullisen suuria - 4500 kpl (1758), 9050 kpl (1776) ja noin 1500 kpl (1777; Laine 2006, 218) - iso osa myydyistä Raamatuista lienee nytkin päätynyt suomenkielisten seurakuntien ja niiden papiston (emäseurakuntia Suomessa oli 1700-luvun lopulla noin 200 ja kappeleita saman verran; pappeja moninkertainen määrä) tai muiden säätyläisten ja tiettyjen ammattiryhmien hoteisiin.

Tuomas Ragvaldinpojan kirjallinen tuotanto

Tuomas Ragvaldinpoika (1724-1804) kuuluu ilman epäilystä 1700-luvun suomenkielisen kristillisen kirjallisuuden merkkihenkilöihin niin lukuisten arkkiveisujen ja henkilökirjasten laatijana kuin oman aikansa hengellisiin liikkeisiin kytkeytyvänä pietistikirjailijana (ks. Raittila 1949). Pelkästään nimikemäärien perusteella Ragvaldinpoika on ylivoimaisesti tuotteliain Ruotsin ajan kirjoittajamme; yhteensä 54 julkaisua, joista 36 henkilökirjasta (1760-1792), 17 arkkiveisujulkaisua (1760-1796) ja yksi rukouskirjanen (1791). Lisäksi ainakin Henric Siversin Kristillisen ajatus-almanakan (1766-1779) loppuun liitetyistä virsistä jälkimmäisen ja Andreas Liwonin Varoitusvirren (1770) tekijänä pidetään Ragvaldinpoikaa, ja Turun suomalaisen seurakunnan kappalaisesta Kaarle Boreniuksesta (k. 1788) kirjoitettu jälkimuisto on säilynyt ainoastaan 1800-luvun käsikirjoituksena (Raittila 1949, 46-47).

Ragvaldinpojan kirjallisen tuotannon yhtenä erityispiirteenä ovat suoraan omista elämänkohtaloista kertovat kolme arkkiveisujulkaisua (1760, 1763, 1793) ja kaksi varsinaista henkilökirjasta (1765, 1792); näin jo konkreettisella tavalla myös Ragvaldinpojan kirjallinen toiminta kietoutuu hänen elämänvaiheidensa ympärille ja ilmentää samalla pietismin ihannetta persoonallisesta uskonkokemuksesta. Kahden ensimmäisen (1760, 1763) välittömänä julkaisemisen syynä ovat Ragvaldinpojan sairaudet ja kivut, joiden tähden hän paitsi lujasti vakuuttaa turvautuvansa "Israelin lääkäriin" myös päätyi hakemaan apua Turun lääkäreiltä Juhana Haartmanilta sekä Gerhard Odenadtilta (Raittila 1949, 16-20). Kolmas, Yksinkertainen hääveisu (1765) on kirjoitettu omiin häihin Maria Juhanantyttären kanssa ja neljäs, Yhdeltä murheelliselta ja surulliselta isältä (1792) oman Johan -pojan kaaduttua Kustaa III:n sodassa. Viides, Elämästä ja kuolemasta itsestänsä (1793) on tiiviiseen 32-säkeistöisen virren muotoon puettu hyvästijättö omaisille. Loppuun on liitetty harras rukous, jossa ristinryöväriin samaistuen mm. pyydetään, että "jo täällä eläissäni kuolemanvuoteella tulisit Herra Jeesus saarnaa pitämään, niin että minä Sinun armosi ja ansiosi pöydän alla saisin Sinun armosi murusia ja ansiosi pisaroita nuoleskella".

Ragvaldinpoika päätyi muuttamaan pysyvästi Turkuun vuosien 1760-1763 välisenä aikana (Raittila 1749, 18) ja välittömästi 1760-luvusta muodostui Ragvaldinpojan selvästi tuotteliain aika kirjailijana; tältä vuosikymmeneltä on peräisin 8 arkkiveisujulkaisua ja 17 henkilökirjasta. Arkkiveisujulkaisuista laajin ja monipuolisin on kristillisen opetuksen, kirkkovuoden ja kotien hartauselämän mukaan järjestetty 28 virren kokoelma (1762), joka on samalla jatkoa edellisenä vuonna julkaistulle kirkkovuoden suurimpien juhlapyhien 12 arkkivirren kokoelmalle. Näistä kahdesta laajemmasta virsikokoelmasta taas on koottu "halullisten sieluin anomisen jälkeen" Neljä kristillistä virttä (1766), josta - samoin kuin Helena Jacobintyttären varoitusvirrestä Murheellinen erovirsi (1764) - otettiin jo 1700-luvun kuluessa lukuisia uusintapainoksia. Mahdollisesti vuoden 1769 joulumarkkinoille julkaistiin kaksikin pientä jouluvirsivihkosta; toisen osalta painovuosi on kuitenkin epävarma - Fennican arvion mukaan se olisi 1769-1775, mutta toisaalta julkaisussa oleva notaari Christian Johnssonin (k. 1767) hyväksymismerkintä antaisi olettaa, että se olisi painettu jo 1760-luvulla. Kuusi kristillistä ja hengellistä virttä (1768), joka sisältää kaksi virttä uskosta, ripistä ja ehtoollisesta, ilmentää selvästi Ragvaldinpojan kirkollisen pietismin kantaa (vrt. Raittila 1949, 51-59).

Raittila (1949) on tutkielmassaan kiinnittänyt runsaasti huomiota siihen, että Ragvaldinpojan monet julkaisut erityisesti 1760-luvulla ovat mitä ilmeisemmin syntyneet suoraan melko tiiviiseen "hengelliseen ystäväpiiriin" liittyen. Tällaisia ovat epäilemättä ensimmäisestä jälkimuistosta "rakkaasta ristisisaresta" Stina Mathiaksentyttärestä (1760) lähtien suurin osa - kenties kaikki - 1760-luvulla valmistuneesta yhdeksästä jälkimuistosta, joista peräti viisi on osoitettu lapsena menehtyneille; samoin useat yhteensä seitsemästä häitten onnentoivotuksista, kuten ainakin kutoja Fredrik Eldströmille ja Maria Michelintyttärelle osoitettu (1765; ibid., 63-64). Toisaalta on pidettävä mielessä, ettei näin ole kuitenkaan kaikkien henkilökirjastenkaan laita; joukossa on esimerkiksi hääonnittelu omalle kirjapainajalle Johann Christoph Frenckelille ja Maria Liljalle (1765) sekä "alamainen onnentoivotus" Kustaa III:n ja Sofia Magdalenan häiden johdosta (1766). Kruununvouti Johan Sanmarkin ja Anna Wialenian häät ilmoitetaan pidetyksi Kangasalalla, joten onnitteluruno lienee valmistunut tilaustyönä ja/tai Tyrvääseen liittyvän tuttavuuden perusteella (1764; ibid., 40, 102).

1770-80-luvuilla Ragvaldinpojan julkaisutahti ei ole enää niin tiivis kuin 60-luvulla; 1770-luvulta on peräisin 12 ja 1780-luvulta 11 julkaisua. Henkilökirjasten osalta tapahtuu selvä muutos siten, että virkamiesten, porvarien ja käsityöläisten sijaan 1770-luvun puolivälistä alkaen kohdehenkilöiksi tulevat lähes yksinomaan papit; suoranainen rajavuosi vaikuttaisi olevan 1774, jolloin ilmestyi paitsi viimeinen jälkimuisto selvästi Turun hengellisiin piireihin kuuluneesta henkilöstä, Michel Holmasta (Raittila 1949, 60-63) myös ensimmäinen jälkimuisto papista, Tyrvään kirkkoherran apulaisesta Abraham Wanochiuksesta. Vuodelta 1774 on peräisin myös viiden "kristi- ja ristiveljien ja -sisarten" häävirren kokoelma, jota seuraavana vuonna 1775 vielä täydennettiin kuudennella, varsinaisesti "yljän" Jeesuksen ja uskovaisen sielun vihkimyksestä kertovalla virrellä. Raittila (ibid., 70-73) pohtii, että Turun hengellisessä ystäväpiirissa onkin mahdollisesti juuri Holman kuoleman aikoihin tapahtunut hajaantumista; asiaan lienee vaikuttanut Ragvaldinpojan myös seurakuntapiirejä läheisesti koskettanut avioero vuonna 1775 (ibid., 26-29). Pietistisen perusnäkemyksensä Ragvaldinpoika toki säilyttää tämän "seulonta-ajan" jälkeenkin; tästä osoituksena ovat useat henkilökirjaset, joiden kohdehenkilöinä ovat heränneet papit (esim. Bengt Jacob Ignatius ja Andreas Elgfooth) ja kahden maallikonkin kohdalla herätyksen lipunkantajat, Magnus Wilhelm Armfelt (1782) ja Anna Rogel (1785).

Vuosien 1786-1787 välisenä aikana Ragvaldinpoika on muuttanut perheineen Turusta Loimaalle (Raittila 1949, 31-32) ja tämän jälkeen Ragvaldinpojan julkaisutoiminta on tyrehtynyt lähes kokonaan; vuosilta 1785-1789 on peräisin kaksi ja 1790-luvultakin enää neljä julkaisua. Suoraan omaan elämään liittyvien kahden julkaisun lisäksi (1792, 1793) "hyvän tuttavan", kappalaisen apulaisen Matthias Soleniuksen (k. 1787) kuolema 33-vuotiaana (tunnetaan painettuna vuodelta 1792) ja Kustaa III:n sota (1788-1790) velvoittaa Ragvaldinpojan vielä tarttumaan kynään (Tästä meidän synteimme tähden kyllä hyvin ansaitusta nykyisestä sodasta, 1789). Vuonna 1791 julkaistu 30-sivuinen rukouskirjanen sisältää rukoukset ripille ja ehtoolliselle mentäessä ja näistä palatessa, sekä lopussa kutakin neljää rukousta vastaavat virret; kaikki virret olivat tosin ilmestyneet jo aiemmin 1760-luvulla - samoin vuoden 1796 painatteen kaksi virttä (ehkä tästä syystä, Raittila ei mainitse tätä jälkimmäistä julkaisua lainkaan). 

Tuomas Ragvaldinpoika - niin kuin papit muistopuheessaan voisivat sanoa - sai elää pitkän 79-vuotta kestäneen elämän; "Herra parhaat osani / voimas myöskin varjeli, / silmän, korvan, sydämen, / ymmärryksen, elämän" (vuoden 1760 ensimmäisestä julkaisusta); "Jeesus Sinua odotan, / kirjoituksen lopetan, / tää on työni viimeinen, / kiitos Sulle Jeesuksein" (vuoden 1793 viimeisestä julkaisusta).

Koonti: ruuhkavuodet 1778-1781 ja 1791-1794

Edellä esitellyn 18 saarna- ja puhejulkaisun ja kahden Raamatun lisäksi vuosilta 1775-1799 on peräisin 34 arkkiveisujulkaisua, 30 hartaus- ja opetuskirjaa, 21 henkilökirjasta, 14 virallisjulkaisua, yhdeksän katekismusta, kolme kaunokirjallista teosta (1786, 1787, 1788) sekä kaksi hengellistä laulukirjaa (1790). 

Erityisesti hartauskirjallisuuden ja katekismusten osalta kiinnittää huomiota se, että näiden julkaisuajankohdat tihentyvät kahteen neljän vuoden pituiseen jaksoon:

1. Ensimmäiset tällaiset ruuhkavuodet osuvat vuosiin 1778-1781, jolloin julkaistiin peräti kymmenen hartauskirjaa ja viisi katekismusta. Hartauskirjoista suurin osa on selvästi pietististyyppisiä julkaisuja (ks. Tiililä 1961); tällaisia ovat esimerkiksi taustaltaan tolstadiolaisen Eric Giersin (k. 1780) Yksinkertainen kanssapuhe kahden persoonan välillä (1778), Peder Herslebin (k. 1757) Jumalan lasten jokapäiväinen edeskäyminen armoistuimen tykö (1779) sekä Johann Quirsfeldin (k. 1686) Taivaallisen yrttitarhan seura (1779). Herslebin teosta voitaneen pitää ensimmäisenä selvästi pietistishenkisenä rukouskirjana. Quirsfeldin 430-sivuisesta hartausteoksesta otettiin jo vuoteen 1809 mennessä peräti seitsemän uusintapainosta; teoksen suomensi kirkollisen pietismin varhainen edustaja, Ylitornion kirkkoherra Isac Grape (k. 1783). Katekismuksista kolme on suunnattu nuorten opetukseen, yksi lasten opetukseen ja yksi on ns. yleiskatekismus. Sivumäärältään laajin (84 sivua) on Anders Eckmarckin Jumalinen kumminlahja kehoitukseksi pitämään kasteenliittoa (1780), josta tekee omaperäisen se, että se on tarkoitettu juuri kummien opetuskäyttöön. Ilmajoen kirkkoherra Salomon Hanneliuksen (k. 1796) 64-sivuisen rippikoulukirjan Kristillisen meidän autuutemme opin perustukset (1780) omalaatuisena aineksena on sen loppuun sijoitettu kysymyspatteristo papin saarnan kulusta ja sisällyksestä. 

Vaikutushistorialtaan merkittävä vuosien 1778-1781 välisen ajan hartauskirja on vielä Thomas Wilcoxin (k. 1608?) Kallihit hunajanpisarat kalliosta Kristuksesta (1779; ks. Tiililä 1961, 201-207). Jo pelkästään teoksen suomennoshistoria on erikoislaatuinen; teoksen oli jo vuonna 1764 ruotsintanut Turun tuomiokapitulin notaari Abraham Frosterus (vuoden 1757 saksankielisestä käännöksestä), vuoden 1779 suomennos on valmistunut tästä Frosteruksen ruotsinnoksesta ja mukaan on otettu myös Frosteruksen laatimat runsaat selitykset ja raamatunkohtaviitteet. Suomentajaa ei tiedetä, mutta hyviä arvauksia ovat vaikkapa herrnhutilaishenkinen Niilo Wiklund (k. 1785), jolta vuodelta 1778 on peräisin myös Gottfried Müllerin kärsimyskirjasen suomennos, tai Abraham Frosteruksen veljenpoika Johan Frosterus (k. 1838), jolta vuodelta 1781 on Francken postillan toisen osan suomennos. Wilcoxin ja mainittuja Wiklundin ja Frosteruksen suomennoksia yhdistää myös se, että ne kustannettiin ja painettiin Tukholmassa J. C. Holmbergin toimesta. Wilcoxin kirjanen liittyy samalla englantilaisperäisten hartauskirjallisuutemme sarjaan; aiemmin näitä oli julkaistu jo kolme (Dent 1732, Jumalisuuden harjoitus 1759, Cowper 1770), kaksi vuotta myöhemmin oli vuorossa ensimmäinen Bunyan-suomennos, anonyymina julkaistu Se paras sanoma sille pahimmalle ihmiselle (1781; ks. Tiililä 1961, 236-240). Herätysliikkeiden historiankerronnassa Wilcoxin Kallihit hunajanpisarat vertautuu hyvin Dentin Totisen kääntymisen harjoitukseen; Dent kauhistutti Liisa Eerikintyttären, Wilcox selkiinnytti Paavo Ruotsalaisen kristillisyydennäkemyksen.

2. Toinen hartaus- ja katekismuskirjallisuuden tihentymä osuu vuosiin 1791-1794, jolloin julkaistiin yhteensä seitsemän hartausteosta ja kaksi katekismusta. Hartauskirjojen joukossa on Ragvaldinpojan rukouskirjasen (1791) ohella nytkin neljä pietistishenkistä opetuskirjasta (ks. Tiililä 1961); esimerkiksi sveitsiläisen reformoitu Christian Zieguererin (k. jälkeen 1768) Jumalinen tutkistelemus (1793) ja Nils Hamnerin (k. 1806) Lyhyt ja tarpeellinen neuvo sille, joka aikoo käydä pyhällä ehtoollisella (1794) - 1700-luvun neljäs ehtoolliskirja Gröndaalin (1747), Nielsønin (1757) ja Freseniuksen (1763) jälkeen. Katekismukset ovat Henrik Sartelliuksen (k. ennen 1792) Yksinkertaiset katekismuksen kysymykset (1792) ja Johan Möllerin (k. 1805) Autuuden oppi (1793). Kirkkoherra Sartelliuksen rippikoulukatekismus on tarkoitettu Pohjois-Inkerissä sijaitsevan Toksovan seurakunnan opetuskäyttöön ja painettukin Pietarissa. Teoksen on uudistanut Sartelliuksen kuoleman jälkeen kirkkoherra Mikael Toppelius. Professori ja Visbyn piispa Johan Möller kirjoitti useita pietistishenkisiä katekismuksia, jotka oli suunnattu lähinnä lasten eritasoiseen opetuskäyttöön; näistä yksi, Lutherin Vähään katekismukseen pohjautuva Försök til en mindre lärobok i christendoms-kunskapen (1780) käännettiin suomeksi, ja tästä katekismuksesta tuli käytännössä yleiskatekismus kaikenikäisten opetuskäyttöön - 1800-luvun peruskatekismus Svebiliuksen katekismuksen rinnalla (Laine 2017, 107-112; Tiililä 1961, 250-251). Möllerin katekismuksesta otettiin jo vuoteen 1809 mennessä viisi uusintapainosta.

Vuosien 1791-1794 välisen ajan julkaisujen ehdoton merkkitapaus on myös Johan Frosteruksen (k. 1809) opetuskirja Hyödyllinen huvitus luomisen töistä (1791). Kysymyksessä on paitsi ensimmäinen suomenkielinen luonnontieteellinen teos myös suomenkielisen nk. maltillisen valistuskristillisyyden ylivoimaisesti näyttävin kirjallinen luomus (ks. Salomies 1962, 292-294; Juva 1965b, 513-514). Luonnonilmiöitä oli esitelty rahvaalle jo pitkään mm. almanakoissa (lähtien Agricolan rukouskirjasta), mutta Frosteruksen teos on ensimmäinen, missä näin laajan kokonaisesityksen muodossa "luomisen töitä" opetetaan "yksinkertaisille avuksi Jumalan hyvyyden tuntoon ja palvelukseen". Teologisesti kirja on ensimmäisen uskonkappaleen selitystä, josta Frosterus vetää johtopäätöksenä kirjan loppuosassa myös (luterilaisen) kristinuskon perustotuuden syntisen ihmisen pelastumisesta yksin Jumalan armon tähden.  Teoksen painoasu on hämmästyttävän nykyaikainen; lyhyet kappaleet ja selkeästi erottuvat väliotsikot - sisällysluettelo kuitenkin puuttuu. Sotkamon kirkkoherra Johan Frosterukselta olivat jo aikaisemmin ilmestyneet hääonnitteluruno (1764) ja 12-sivuinen runojulkaisu Jumalan pyhästä laista (1786). Häntä ei tule sekoittaa samannimiseen veljenpoikaan, joka suomensi Francken postillan toisen osan (1781) ja jolta paljon myöhemmin on peräisin myös Käsikirja kristillisyyden opissa (1829).

Julkaisumäärien heilahtelut kertovat siitä, että suomenkielisen kristillisen kirjallisuuden julkaiseminen pysytteli vielä 1700-luvun lopussakin melko harvojen toimijoiden varassa (seuraavassa blogissa listaamme 1700-luvun kristillisen kirjan "avainhenkilöitä"). Erityisesti kirjapaino-olosuhteiden muutokset heijastuivat nopeasti myös julkaisumäärissä. Paraatiesimerkki on G. W. Londicerin perustama Vaasan kirjapaino (1776), joka varsin aktiivisesti alkoi painaa paitsi saarnajulkaisuja myös hengellisiä arkkiveisuja, katekismuksia ja hartauskirjallisuutta. Turun akatemian kirjapainossa taas näyttää Johan C. Frenckell II:n (k. 1818) ottaessa kirjapainon toiminnan yksin haltuunsa (1779) tapahtuneen myös jonkinlaista kustannusohjelman muutosta (asia vaatisi lisäselvittelyjä); ainakin seuraava uusi hartauskirja - juuri Frosteruksen Luomisen töistä - painetaan Turussa vasta vuonna 1791.

Kaiken kaikkiaan suomenkielisen kristillisen kirjan historialla - tarjonnan ja lukemisen näkökulmasta - on 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä kahdentyyppiset kasvot:

Yhtäältä on olemassa lukuisia syitä ja aineksia siihen, että maan länsiosia koskien voitaisiin puhua rahvaan varhaisesta kirjakristillisyydestä - tarkoittaen, että oli syntynyt ilmiö, jossa suomenkielisen kirjan lukeminen oli keskeinen ja myös melko laajalle levinnyt osa kristillisen tiedon omaksumista ja hartauden harjoitusta (termiä "kirjakristillisyys" - tosin eri yhteyksissä - on ainakin Erkki Kansanaho käyttänyt; Kansanaho 1950, 98, 139, 268). Kirjoista tai lukutaidosta ei enää ollut pulaa, ja Suomen harvaan asutussa maassa kirjojen merkitys kotioloissa oli kehittymässä arvaamattoman suureksi. Uusien nimikkeiden lisäksi vanhoista 1600-luvun "hartausklassikoista" otettiin säännöllisesti uusia painoksia (esim. Hasselqvist - Gerhard - Schutz), samoin 1730-1740-lukujen pietistisestä hartauskirjallisuudesta (esim. Arndt - Dent - Fritsch - Ervast - Hollatz) ja useista muistakin hartausteoksista kuten Gröndaalin ja Freseniuksen ehtoolliskirjoista. Jatkuvaa kysyntää tämän tyyppiselle hengelliselle käyttökirjallisuudelle on siis täytynyt olla; jopa Misanderin miltei 1000-sivuisesta postillasta otettiin kirjanpainaja Johan A. Carlbohmin (k. 1822) kustantamana Tukholmassa toinen painos (1781; 1. painos 1768). Carlbohmin kirjapaino - Fennican tiedonannon mukaan "Suomen kuninkaallinen kirjapaino" - on Holmbergin kirjapainon ohella toinen merkittävä emämaassa sijainnut kirjapaino-kustantamo, jossa käsin levitettiin myös (uutta) suomenkielistä kristillistä kirjallisuutta.

Ennen muuta niin kirkkohistorian kuin muutamien kirjojen tarjontaa koskevien tietojen valossa näyttää selvältä, että erityisesti pietistisen liikkeen parissa oli 1700-luvun loppuun mennessä kehittynyt myös omanlaista lukemisen kulttuuria (herätysliikkeiden parissa syntyneeseen "lukuhaluun" on myös Ilkka Mäkinen kiinnittänyt huomiota; Mäkinen 1997, 68-70). Kannattaa ajatella, että pietismin edustamasta "yksilöllisestä yhteisöllisyydestä" vakiintui kaksi lukemisen päämuotoa: (1) Ennen muuta, tarjolla oli viimeistään nyt runsaasti - varsinkin kun otetaan huomioon vielä vuosina 1778-1781 julkaistu pietistinen kirjallisuus - sellaista henkilökohtaiseen uskoon ja pyhitykseen tähtäävää rahvaan kirjallisuutta, jota saattoi lukea vain omaksi hartaudekseen, omakohtaisesti syventyäkseen. Joidenkin tällaisten kirjojen tiedossa olevat painosmäärät ovat huomattavia; omakustannettujen teosten ennätystä pitänee hallussa Nohrborgin Jumalan suuri armo Kristuksessa (1789), josta ilmoitetaan otetuksi 5000 kappaleen painos (Tiililä 1961, 208). Myös useista selvästi pietistiseen kielipeliin asettuvasta uusista arkkiveisujulkaisuista - kuten "Sionin lasten" kahdesta veisukokoelmasta (1786) - otettiin jatkuvasti uusintapainoksia. Vaasassa Londicerin kirjapainossa otettiin toinen, tosin huomattavasti supistettu painos Achreniuksen Sionin juhla-virsistä (1782; 1. painos 1769). Myös monet herätysten paikalliset johtajat - kuten uusmaalainen maallikkosaarnaaja Fredrik Axberg (k. 1820; suom. Kaksi jumalista ja sielua virvoittavaista virttä, 1783) ja tornionjokilaaksolainen pappi Niilo Wiklund (k. 1785; Yhden suuren, vaan armoitetun syntisen julistus itsestänsä, 1789) - toimivat kirjallisesti. Pietistit suosivat niin ikään Raamatun henkilökohtaista lukemista (ks. Laine 2017, 79-81); Paavo Ruotsalaisen kristillisyydennäkemyksen selkiinnytti Wilcoxin Hunajanpisarat, mutta "pohjat" oli jo saatu tutustumalla talonpoikaiskodin Raamattuun.

(2) Samaan aikaan pietistisen liikkeen seurainstituutio ("konventikkelit") erilaisine muotoineen piti yllä ja vahvisti yhteisöllisempiä lukemisen muotoja. Tunnettua on, miten hartauskirjoja, postilloja ja myös Raamattua luettiin ääneen näissä "tosiuskovaisten piireissä" (esim. Laine 2017, 71-72). Ennen muuta, seurat olivat luonteeltaan lauluseuroja - näinhän jo Achreniuksen päivinä oli opittu "kiertämään" vuoden 1726 konventikkeliplakaatin kokoontumiskieltoa (ks. Ruuth 1936). Achreniuksen poika, Anders Achrenius (k. 1810) toimi "isänsä työn jatkajana" Nousiaisten kirkkoherrana ja toimitti yhdessä ystävänsä Bengt Jacob Ignatiuksen (k. 1827) kanssa virsikokoelman Halullisten sielujen hengelliset laulut (1790; ks. Tiililä 1961, 412-419). Tästä 26 laulua sisältävästä kokoelmasta otettiin jo vuoteen 1807 mennessä peräti seitsemän uutta painosta; nykyiseen virsikirjaan asti päätyneitä virsiä ovat ainakin "Armon lapset, riemuitkaa" (nro 334) ja "Joutukaa sielut, on aikamme kallis" (nro 408). Samana vuonna Jalasjärven kappalainen Elias Lagus (k. 1819) sai valmiiksi edellistä paljon laajemman, 223 laulua sisältävän Ruotsin herrnhutilaispiirien Sions sånger -laulukokoelman (1743-1745) suomennoksen Siionin virret (1790; ks. Tiililä 1961, 419-422). Tästä toinen suomenkielinen painos julkaistiin "vasta" 1802; nykyiseen asti päätyneitä ovat esimerkiksi "Ei mikään niin voi virvoittaa" (nro 299) ja "Nyt, ylös sieluni" (nro 632). Myös esimerkiksi "kiellettyjen" kirjojen lukeminen ja kirjeenvaihto voidaan katsoa kuuluvaksi erityisesti pietistien yhteisöllisemmän lukemiskulttuurin piiriin. Esimerkiksi Porin seudulla vaikuttaneen Anna Lagerbladin (k. 1811) lähinnä sotavuosina 1788-1790 saamia "näkyjä" saivat ystävät lukeakseen kiertokirjeiden muodossa; Lagerbladin laajasta toimintasäteestä kertoo anekdootti, miten Anders Achreniuksen virsi O! armo ja rakkaus suur´, syntyi Lagerbladin matkustettua tapaamaan häntä Nousiaisiin (Hormia 1956, 10-15). Lähinnä "separatistien" lukemiskulttuuriin kuuluu osana myös harhaoppisina pidettyjen, ja siksi lähinnä käsinkirjoitettuina levitettyjen kirjojen käyttö (ks. Laine 2017, 81-91). Kirkkohistoriassa olisi vielä selvitettävä, miten suurta osaa kansasta herätykset todellisuudessa koskettivat; pelkästään se, että esimerkiksi unissasaarnaaja Anna Rogelia (k. 1784) kävivät oman kirkkoherran tiedonannon mukaan maalis-huhtikuussa 1774 kuuntelemassa tuhannet ihmiset muistuttaa, ettei kyseessä ollut vain pienten piirien asia, vaan todellinen kansanliike (Hormia 1956, 18).

Toisaalta on olemassa joitakin seikkoja, joiden valossa 1700-luvun lopulla näyttää jossain määrin tapahtuneen myös kristillisen kirjan lukemisen ja käytön hiipumista. Väestön määrä kasvoi voimakkaasti, joten mahdollisista suurista painosmääristä huolimatta kirjoja ei ollut aina edes saatavilla (tai rahaa/paikkoja niiden hankkimiseksi). Ennen muuta, ajan sivistyneistön henkinen ilmapiiri ylipäätään oli myös sellainen, jossa haluttiin jotakin "hyödyllistä" tai "kaunista" kirkollisen "suvaitsemattomuuden" tai pietismin "ahdasmielisyyden" sijaan; vai miten olisi vapaudenajan hengenelämä (Juva 1965b), sen valoisa ja ihmiseen luottava rationaliteetti, sovitettavissa yhteen perinteisen hartaus- ja postillakirjallisuuden kangistuneisiin, Jumala-keskeisiin muotoihin? tai miten kustavilainen hengenelämä (ks. Juva 1965a), sen sievistelevä elämäntyyli ja sen suosimat taiteet ja kaunokirjallisuus, sopisi yhteen pietismin vakavan hengen ja "raadollisten sielujen" pieteetin kanssa? Vaikka uudenlaiset aatteet ja lukutottumukset koskettivatkin aluksi lähinnä (ruotsinkielistä) oppineistoa ja säätyläisiä, aiheutti tämä "ylhäältä alas valuen" vääjäämättä myös rahvaan mielen uudelleensuuntautumista. Joka tapauksessa, myös rahvaalle suunnattu suomenkielinen maallinen kirjallisuus alkaa juuri 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä ensimmäistä kertaa voimakkaammin lisääntyä - varsinainen valistuskirjallisuus ennen muuta ns. neuvokkikirjallisuuden ja ajanvietekirjallisuus maallisten arkkiveisujen muodossa.

Näiden huomioiden kanssa sopii hyvin yhteen se, että vuosisadan viimeisellä neljänneksellä kristillisen kirjallisuuden uusien nimikkeiden kokonaismäärä jonkun verran laskee edelliseltä neljännekseltä (163 - 133). Vuosien 1791-1794 ruuhkavuosien jälkeen erityisesti uuden hartauskirjallisuuden julkaiseminen tyrehtyy jopa lähes kokonaan 1790-luvun lopulla; vuosien 1795-1799 yhteensä 15 nimikkeen joukossa on luettelossamme kuusi arkkiveisujulkaisua, kuusi virallisjulkaisua, yksi henkilökirjanen - sekin kuninkaallisille osoitettu (Junnila 1799) - ja ainoastaan kaksi hartausteosta (Valitut Raamatun sanat ja värssyt 1796; Fritsch 1799). Tällaiset heilahtelut toki johtuvat tässäkin monista henkilö- ja ulkoisista olosuhdeseikoista, mutta tässä ne saavat luvan ilmentää myös kristillisen kirjaan kohdistuvan kiinnostuksen hiipumista. Asiaan ei tule apua siitäkään, ettei kirkko nytkään ryhtynyt varsinaiseen kirjallisuuden julkaisu- tai kustannustoimintaan lukuun ottamatta vuoden 1776 Raamattua ja ilmeisesti virallisjulkaisujen osalta lähinnä joidenkin rukousten käännös- ja painatustoimintaa. Kuvaavaa tilanteelle on esimerkiksi se, että Frosteruksen Luomisen töistä (1791) ilmoitetaan nimiösivulla painetuksi "omalla kustannuksella". Asetuksetkin, kuten vuoden 1781 suvaitsevaisuusjulistus, painettiin Tukholmassa Carlbohmin kirjapainossa ja luulisi, että käännettiinkin siellä. Perinteistä kirjanvälitystoimintaansa tuomiokapitulit kuitenkin jatkoivat (ks. Laine 2006, 282-290).

Kustavilaisen ajan valtion - kuninkaan yhteistoiminnassa säätyjen ja viranomaisten kanssa - tehtäväksi jäi suitsia kirjallisuuden tuottamista, myymistä ja käyttöä lainsäädäntötoimin ja valvonnalla. Paitsi jatkuvaa kamppailua kirjansitojien ja -painajien myyntioikeuksista ("privilegiot") kristillisen kirjan alalla käytiin keskusteluja ja kiistoja katekismusten ja virsikirjan käyttö- ja julkaisuprivilegioista. Esimerkiksi vielä vuonna 1787 säädettiin, että kirjansitojat saivat takaisin yksinoikeutensa (sidottujen) raamattujen, virsikirjojen, katekismusten ja aapisten myyntiin (Laine 2006, 184-185). Peruskatekismuksen asemasta kilpailivat Gezeliuksen ja Svebiliuksen katekismukset, mutta näiden lisäksi tarjolla oli perinteistä Abc-kirjaa, lukuisia paikallisempaan tarpeeseen alunperin valmisteltuja lasten- ja nuortenkatekismuksia ja uutena tulokkaana Möllerin katekismus. Periaatteessa Svebiliuksen katekismuksen olisi jo sen suomentamisesta (1746) lähtien tullut toimia kansanopetuksen perusoppikirjana, ja Kustaa III vahvisti tämän määräämällä vuonna 1773 sen käytön kaikkialla pakolliseksi; käytännöt seurakunnissa olivat siis edelleen jotain muuta (ks. Laine 2006, 121, 128-129, 133-136). Virsikirjan osalta tilanne oli edelleen siten vakiintuneempi, että virallisessa (jumalanpalvelus)käytössä oli jatkuvasti vuoden 1701 virsikirja, josta voitiin käytännössä vuosittain ottaa uusintapainoksia. Vuonna 1749 Carlbohmin Suomen kuninkaallinen kirjapaino Tukholmassa oli saanut yksinoikeuden suomenkielisen virsikirjan (ja katekismuksen) painamiseen, ja tämä privilegio sillä periaatteessa säilyi Ruotsin vallan ajan loppuun asti (Hakapää 2008, 205). Fennicasta selviää, että jo vuodesta 1767 alkaen virsikirjaa oli kuitenkin alettu painaa taas myös Turussa. Katekismusten ja virsikirjojen myynnin ja käytön ympärillä oli tämäntyyppistä pöhinää ja epäselvyyksiä, koska näiden kirjojen omistamisen ja osaamisen varassa mm. lukukinkereiden ja rippikoulun myötä oli rahvaan suhde 1700-luvun lopun kirkkoon ja yhteiskuntaan. 1700-luvun sensuurioloihin palataan kootusti vielä seuraavassa blogissamme.

Vuosina 1775-1799 julkaistu uusi suomenkielinen kristillinen kirjallisuus

Huom! Osan julkaisujen nimistä olemme muokanneet nykyaikaisempaan ja/tai lyhempään asuun, osan säilyttäneet sellaisenaan. Tiedot uusintapainoksista eivät voi olla aivan tarkkoja, mutta suuntaa-antavia ne kuitenkin ovat. Kristillisen ja muun kirjallisuuden rajat ovat jälleen liukuvia; esimerkiksi Henrik Achreniuksen Suomalaisten alammaisimmat valitusrunot (1792; Pipping 1681), samoin Jacob Zidénin useat "isänmaalliset" arkkiveisujulkaisut (1791-1797; Pipping 1656, 1683, 1732, 1744), olemme jättäneet luettelomme ulkopuolelle (vrt. Hultin 1929, 206, 246).

Ragvaldinpojan tuotantoa Kansalliskirjaston ylläpitämässä Doria -julkaisuarkistossa:

Arkkiveisut

Henkilökirjaset


Käytetty kirjallisuus:

Arvid Hultin, Luettelo Helsingin yliopiston kirjaston arkkikirjallisuudesta: I, hengelliset arkkiveisut, 1929. Helsinki.

Martti Ruuth, Konventikkeliplakaatista ja sen käytäntöön sovelluttamisesta Suomessa, 1936. Teoksessa Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja XV-XVIII (1925-1928).

Yjö J. E. Alanen, Antti Chydenius valtiomiehenä, teologina ja pappina, 1942. Teoksessa toim. Albert A. Ahtola ja Jaakko Haavio, Sana ja usko. Turku.

A. F. Puukko, Suomalainen Raamattumme: Mikael Agricolasta Uuteen kirkkoraamattuun, 1946. Helsinki.

Pekka Raittila, Tuomas Ragvaldinpoika - hengellinen arkkivirsirunoilija, 1949. Vammala.

Erkki Kansanaho, Heränneitä karoliineja: Pietismin soihdunkantajia Kaarle XII:n armeijassa, 1950. Helsinki.

Yrjö Hormia, Rukoilevaisen kansan äitejä, 1956. Savonlinna.

Osmo Tiililä, Rukoilevaisten kirjoja, 1961. Helsinki.

Ilmari Salomies, Suomen kirkon historia III: Isonvihan kynnykseltä Ruotsin vallan loppuun, 1962. Helsinki.

Einar W. Juva, Kustavilainen aika, 1965a. Teoksessa Suomen kansan historia III: Ruotsin ajan loppukausi. Helsinki.

Mikko Juva, Kustavilainen hengenelämä, 1965b. Teoksessa Suomen kansan historia III: Ruotsin ajan loppukausi. Helsinki.

Mikko Juva, Vapaudenajan hengenelämä, 1965b. Teoksessa Suomen kansan historia III: Ruotsin ajan loppukausi. Helsinki.

F. W. Pipping, Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista, 1967. Jäljennöspainos. Helsinki. 

Kauko Pirinen, Antti Lizelius kirkonmiehenä, 1978. Teoksessa toim. Markku Heikkilä, Aate ja yhteiskunta. Helsinki.

Arto Seppänen, Unio Christi: Union ja vanhurskauttamisen suhde Anders Nohrborgin postillassa, 1997. Helsinki.

Ilkka Mäkinen, "Nödvändighet af LainaKirjasto": Modernin lukuhalun tulo Suomeen ja lukemisen instituutiot, 1997. Helsinki.

Tuija Laine, Kenen Raamattu? Raamatun levinneisyydestä Suomessa 1600- ja 1700-luvuilla, 2003. Teoksessa toim. Lassi Varjo, Raamattu ja länsimainen kulttuuri. Helsinki.

Tuija Laine, Kolportöörejä ja kirjakauppiaita: Kirjojen hankinta ja levitys Suomessa vuoteen 1800, 2006. Helsinki.

Jyrki Hakapää, Kirjan tie lukijalle: Kirjakauppojen vakiintuminen Suomessa 1740-1860, 2008. Helsinki.

Pentti Virrankoski, Anders Chydenius (1729-1803), 2012. Teoksessa toim. Hannu Mustakallio, Kirkollisia vaikuttajia. Helsinki.

Pentti Laasonen, Anders Lizelius (1708-1795), 2012. Teoksessa toim. Hannu Mustakallio, Kirkollisia vaikuttajia. Helsinki.

Tuija Laine, Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen: Rahvaan lukukulttuurin kehitys varhaismodernina aikana, 2017. Helsinki.


Internet:

Kyösti Väänänen, Petrus Johannis Brenner (1677-1720), 2011. Julkaistu 19.1.2011. - Biografiakeskus: Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554-1721. Suora linkki: https://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-thp-000281. Viitattu 18.10.2019.

Anders Chydeniuksen kootut teokset - verkkoversio. Päiväämätön. - Sivuston tuotanto Edita Publishing Oy. Suora linkki: https://chydenius.kootutteokset.fi/. Viitattu 18.10.2019.

Antti Lizeliuksen tekstejä. Muutettu 29.9.2008. - Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. Sisältyy kokoelmaan Vanhan kirjasuomen korpus. Suora linkki: https://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/lizelius/lizelius_coll_rdf.xml. Viitattu 18.10.2019.


Vuosien 1775-1799 suomenkielistä kristillistä kirjallisuutta Doria -julkaisuarkistossa: