Kristillisen kirjan historia: 1600-luvun yhteenveto (3/3)

13.03.2019

1600-luku merkitsi suomenkielisen kristillisen kirjallisuuden monipuolistumista ja sellaisten kristillisen kirjan perusjulkaisutyyppien kuten katekismus-, saarna- ja hartauskirjallisuuden esiinnousua. Teemme tässä blogissa yhteenvetoa 1600-luvun kristillisestä kirjallisuudesta ja listaamme vuosisadan 43 avainjulkaisua.


Lukumäärät ja julkaisutyypit

Vuosina 1600-1649 julkaistiin laskujemme mukaan yhteensä 36 uutta suomenkielistä kristillisen kirjallisuuden nimikettä (ks. blogia 1/3): seitsemän katekismusta (19%), kuusi saarnajulkaisua (16,5%), kuusi arkkiveisujulkaisua (16,5%), neljä kirkkokäsikirjaa (11%), neljä virallisjulkaisua (11%), kolme hartausjulkaisua (8%), kaksi virsikirjaa (6%), kaksi kansankäsikirjaa (6%), yksi Raamattu (3%) sekä yksi hengellinen laulukirja (3%). Verrattuna vuosiin n. 1543-1599 lukumäärä on yli kaksi kertaa suurempi (15-36). Erilaisia julkaisutyyppejä on tasan kaksinkertainen määrä (5-10). 

1600-luvun jälkimmäisen puoliskon kristillistä kirjaa koskeva selvä muutos liittyy jo julkaistujen uusien nimikkeiden lukumäärään; näitä oli nyt laskujemme mukaan 114 (ks. blogia 2/3). Julkaisutyypeittäin lukumäärät ovat seuraavat: 35 virallisjulkaisua (31%), 31 arkkiveisujulkaisua (27%), 17 saarnajulkaisua (15%), kymmenen hartausjulkaisua (9%), yhdeksän katekismusjulkaisua (8%), kuusi kansankäsikirjaa (5%), kaksi kirkkokäsikirjaa (2%), yksi tunnustuskirja (<1%), yksi virsikirja, yksi Raamattu, yksi tyypiltään kirkkohistoriallinen julkaisu sekä kansankäsikirjan näytelehti. Eniten kasvoivat virallisjulkaisujen (4-35) ja arkkiveisujen (6-31) määrät. Jos jättää kokonaan nämä julkaisutyypit huomiotta - yhtään niitä väheksymättä - ero julkaisujen kokonaismäärässäkin on kohtuullisen pieni (26-48).

Aivan tarkkoja edellä esitetyt lukumäärät eivät ole. Ensinnäkin, joidenkin nimenomaan 1600-1700-lukujen vaihteeseen sijoittuvan julkaisun kohdalla tarkasta julkaisuvuodesta ei ole täyttä varmuutta. Tällaisia ovat lähinnä jotkut arkkiveisujulkaisut, mutta myös esimerkiksi Hasselqvistin Hengellinen sydämenherättäjä (SKB 1871). Toiseksi, todennäköisesti kaikista ilmestyneistä julkaisuista ei ole säilynyt lainkaan tietoja. Esimerkiksi Simon Careliuksen toimittama katekismus vuodelta 1607 löydettiin vasta vuonna 2015 (Sandell 2015). Kolmanneksi, joitakin käännöstekstejä julkaistiin kansankäsikirjojen osana, mutta ellei näistä tunneta säilyneenä erillistä julkaisua, ei näitäkään ole otettu laskuissamme huomioon. Esimerkiksi Caspar Neumannin Rucousten ydyin esiintyy joskus omalla nimiösivullaan ja on siten ilmeisesti myös painettu erikseen (SKB 4231, 4237).

Valittu julkaisutyyppien luokittelu on tietysti vain eräs mahdollinen - mitään tarkkaa standardia ei ole olemassa - ja rajanveto julkaisutyyppien välillä on joka tapauksessa liukuva. Olisiko Jerusalemin hävityksen historiaa pidettävä hartauskirjana vai kirkkohistoriallisena julkaisuna? Entä onko Manuale finnonicum kansankäsikirja vai kirkkokäsikirja? Avainjulkaisujen esittelyssä olemme avanneet joitakin syitä, miksi olemme päätyneet omiin ratkaisuihimme.

Entä "maallinen" kirjallisuus ja muut julkaisukielet?

1600-luvun suomenkielellä julkaistun kirjallisuuden valtaosaa voidaan huoletta luonnehtia kristilliseksi kirjallisuudeksi. Pippingin luettelossa "suomeksi präntätyistä kirjoista" 1600-luku käsittää yhteensä 323 numeroitua kohtaa (nrot 21-343). Ero omaan lukemaamme 150 (323-150=173) selittyy kuitenkin pitkälti jo sillä, että Pipping luettelee rukouspäiväjulistukset sekä Manuale finnonicum painokset omina julkaisuinaan (yhteensä noin 60 julkaisua). Näiden jälkeen jäljelle jäävistä - joita me emme ole ottaneet mukaan omaan luetteloomme - suurin osa on virallisjulkaisuja (yhteensä noin 90 julkaisua) tai sellaisia julkaisuja, joissa suomenkieltä esiintyy, mutta joiden pääkieli nimikkeen perusteella vaikuttaisi olevan ruotsi tai latina (yhteensä noin 30 julkaisua). Monikielisten teosten joukosta löytynevät myös ensimmäiset selvemmin maallisen puolen julkaisut; koulupoikien keskusteluopas (1644; Pipping 51), Kultainen käytös -kirjanen (1665; Pipping 125) sekä latina-ruotsi-suomi sanakirja (1678; Pipping 194).

Rajanveto "maallisen" ja "kristillisen" kirjallisuuden välillä koskien 1600-lukua on toki kovin problemaattinen, koska koko aikakausi - jos näin halutaan esittää - oli läpeensä uskonnollinen ja kirkollinen niin kuin se oli isänmaallinen ja valtiollinenkin. Virallisjulkaisujen sekä joidenkin monikielisten painatteiden ohella maallisen kirjallisuuden esikoisina voitaneen pitää joitakin henkilökirjallisuuden alaan kuuluvia julkaisuja (esim. SKB 912, 3348, 3363). Ensimmäinen selvemmin maallinen arkkiveisujulkaisu vaikuttaisi olevan vuonna 1699 julkaistu Jonas Mennanderin Huonen-speili (SKB 2570; vuosien 1644-1660 välillä julkaistun Yxi surullinen weisu sisältö ei ole itselläni tiedossa). Sen sijaan esimerkiksi Andreas Ascheliuksen vuonna 1697 laatiman arkkiveisun Surun surkian, waiwan waikian (SKB 333) sekä Ulriika Eleonoora vanhemman kuoleman johdosta vuonna 1695 julkaistun Ruotzin suru veisun (SKB 3287) olemme laskeneet mukaan kristillisen kirjallisuuden piiriin.




Ruotsin kuningatar Kristiina (synt. 1626) oli varmaankin monen aikalaisensa mielestä ristiriitainen hahmo. Isänsä Kustaa II Adolfin jälkeen hallinnut ja vankan luterilaisen kasvatuksen saanut Kristiina harrasti tieteitä ja taiteita ja luovuttuaan vuonna 1654 kruunusta liittyi katoliseen kirkkoon. Joihinkin vuoden 1642 Raamattuihin liitettyä Kristiinan kuparipiirrosta (kuvassa) etsittiin vielä 1900-luvulla kuin graalin maljaa. Tänä päivänä kertomus Kristiinasta, joka etsii omaa tietään aikansa valtarakenteiden puristuksessa, myös viehättää monia. 

Kun olemme blogeissamme tarkastelleet ainoastaan suomenkielistä kirjallisuutta, on pidettävä mielessä, että enemmistö 1600-luvun "suomalaiseksi kirjallisuudeksi" kutsuttavasta on latinan- tai ruotsinkielistä. Suomen kansallisbibliografian (v. 1488-1700) noin 4500 numeroidusta nimikkeestä vain nelisen sataa on suomenkielisiä, ja suomenkielisten luku on näinkin suuri, koska myös uusintapainokset on numeroitu erikseen (vrt. Pippingin lukumäärää 323). Latinankielisistä julkaisuista merkittävä osa on Turun akatemiassa valmistunutta teologista kirjallisuutta. Esimerkiksi Enevaldus Svenoniuksen (k. 1688) nimissä julkaistut teokset käsittävät miltei 200 latinankielistä "disputaatiota" (SKB 3518-13708). Tiettävästi ainoa suomenkielinen julkaisu Rucous ja kitos Herran Jumalan tygö palosta Turusa (1679) ei ole säilynyt. (Seppo J. Salminen (1978 & 1985) on laatinut Svenoniuksesta kaksiosaisen tutkimuksen, johon sisältyy myös perusteellinen selvitys Svenoniuksen teologisesta tuotannosta.)

Olennaista on huomata, että entistä tehokkaammin Turun akatemian ja sen kirjapainon perustamisen jälkeen suomalaisessa kirjallisuudessakin voitiin harjoittaa varsin notkeaa kielivalintaa (ja tarvittaessa  sensuuria); mitä kannatti kirjoittaa oppineiden kansainvälisellä keskustelukielellä latinaksi, mitä julkaista valtion virallisella ja maan toisella puhutulla kielellä ruotsiksi, mitä taas julkaista suomeksi, jota kieltä kansan enemmistö kuitenkin puhui. Esimerkiksi Turun piispojen julkaisukieli oli heidän (mahdollisen) yliopistouransa aikana tietenkin latina, piispana toimiessaan latinan lisäksi tilanteen mukaan suomi tai heidän äidinkielensä ruotsi (poikkeuksena Sorolainen). Rothoviuksen painetun suomalaisen tuotannon valtaosa koostuu ruotsinkielisistä saarnajulkaisuista (SKB 3215-3228). Petraeuksen tuotannon pääosa muodostuu latinankielisistä julkaisuista, mm. latinankielisestä suomen kieliopista (1649) ja melkoisesta määrästä toimitettuja pyhäpäivien evankeliumi- ja epistolatekstien "mietiskelyjä" (SKB 2832-3037). Terseruksen merkittävin teos - ainakin tunnetuilta seurauksiltaan - oli papiston opetuskäyttöön suunnattu ruotsinkielinen katekismus Förklaring öfwer catechismum (1662). Gezelius vanhemman pääteoksena - sekä ruotsiksi että suomeksi ilmestyneiden katekismusten ja lukuisten latinankielisten pedagogisten teosten ohella - pidetään ruotsinkielistä 5-osaista raamattuteosta (1711-1728; ks. Laasonen 1977, 370-412).


1600-luvun avainjulkaisut

Pelkästään itsenäisten uusintapainosten lukumäärien perusteella 1600-luvun "käytetyimmät" suomenkieliset kirjat olivat Sorolaisen Vähä katekismus (15 uusintapainosta 1600-luvulla), Gezeliuksen Yxi paras lasten tawara (11), Manuale finnonicum (8), Maskulaisen virsikirja (7), Suomalaisten sielun tawara (7), Gezeliuksen Mutamat yxikertaiset kysymyxet (6), Evangeliumit ja epistolat (5), Laurentiuksen Ajan tieto (3), vuoden 1681 rukous (3), vuoden 1655 uskontosääntö (2), vuoden 1665 valoja ja sapattirikoksia koskeva sääntö (3 tai 2), vuoden 1687 Catechesis, taicka summa sijtä pyhäst Raamatust (2), Agricolan passio (2) sekä Finnon rukouskirja (2).

Uusintapainosten määrät antavat hyvän osviitan sen arvioimiseen, mitä teoksia on syytä pitää 1600-luvun avainjulkaisuina. On syytä olettaa, että esimerkiksi näissä kirjoissa tiivistyi jotakin olennaista aikakauden yleisestä hengestä, joka sitten merkittävällä tavalla ohjasi kirkkolaivaa ja suomalaisten sielujen kristillisyyttä myös vuosikymmenten ajaksi eteenpäin. Pelkästään uusintapainosten määrät eivät kuitenkaan kerro kaikkea ja jo rajanveto uuden nimikkeen ja uusintapainoksen välillä on liukuva. Esimerkiksi vuosien 1614, 1629 ja 1669 kirkkokäsikirjoja olemme laskennassa pitäneet omina julkaisuinaan, vaikka ne kiinteästi liittyivät aina myös edeltäjiinsä. Rukouspäiväjulistukset ja Raamatut ovat aivan oma lukunsa, ja monille niistä kirjoista, jotka vuodesta toiseen julkaistiin "vain" kansankäsikirjojen osana on selvä paikkansa avainjulkaisujen joukossa. Agricolan passiota ja Finnon rukouskirjaa emme ole ottaneet mukaan siitä syystä, että kirjat ilmestyivät ensimmäisen kerran jo 1500-luvulla.

1. RAAMATUT | yhteensä kaksi julkaisua | kaksi avainjulkaisua

Agricola sai avustajineen suomennetuksi koko Uuden testamentin ja lähes neljänneksen Vanhaa testamenttia. Raamatunkäännöskomitean, joka piispa Rothoviuksen aloitteesta asetettiin vuonna 1638, suurin saavutus ei ollut enää varsinainen kääntäminen - koska se oli käytännössä jo suoritettu Agricolan ja mm. vuonna 1602 asetetun komitean toimesta - vaan valmiiden käännöstekstien läpikäyminen ja se, että projekti saatiin tällä kertaa ohjatuksi myös maaliin. Ensimmäinen suomalainen kokoraamattu julkaistiin vuonna 1642, toinen - Johannes Gezelius vanhemman aloitteesta syntynyt - 1680-luvulla. On selvää, että juurikaan kansan käsiin 1600-luvun raamatut eivät vielä päätyneet. Kirjallisuudessa on perinteisesti keskitytty niin paljon näiden raamattujen syntyvaiheisiin, kieleen, ulkoasuun ja kulttuurihistoriaan (Lehtonen et al. 1942, Puukko 1946), että niiden sisältämät esipuheet, reunamerkinnät, yhteenvedot, selitykset ja rekisterit ovat jääneet vaille tarkempaa historiallista ja teologista selvittelyä.

2. KATEKISMUKSET | yhteensä 16 julkaisua | kuusi avainjulkaisua

Jos koko 1600-luvun suomenkielistä kristillistä kirjallisuutta pitäisi kuvata lyhyellä ilmaisulla, yhtenä vaihtoehtona voisi olla "katekismusten vuosisata". Agricolan visio alkoi nähdä ensimmäistä kertaa päivänvalonsa; tavallinen kansa oppi lukemaan ja oppi kristinuskon perusasiat nimenomaan katekismuksista. Koko vuosisadan "merkittävin" katekismus oli epäilemättä Sorolaisen Vähä katekismus (n. 1614-1615), vuosisadan loppua kohden myös Gezeliuksen molemmat katekismukset (1666, 1670). Papiston käytössä tärkeimpänä on totuttu pitämään Sorolaisen katekismusta (1614), mutta maininnan yhtenä 1600-luvun avainjulkaisuna ansaitsee myöskin Jacobus Raumannuksen (k. 1678) Lutherin Ison katekismuksen suomennos (1674) - samalla varsinaisen käännöskirjallisuuden edustajana.  Kaikki 1600-luvun katekismukset liittyvät tavalla tai toisella Lutherin katekismuksiin, mutta kukin toimittaja ja hänen yhteisönsä ovat jättäneet niihin myös oman kädenjälkensä. Siksi 1600-luvun katekismuskirjallisuuden tausta-, käyttö- ja sisältövertailu olisi erinomainen tutkimuskohde (vrt. Holmström 1958). Vaikka katekismuskirjallisuus pitääkin ymmärtää tunnustuksellisuuden ajan tyypillisenä "lutherilaisena" instituutiona, katekismusten kautta käytiin myös teologista keskustelua, jossa pelissä olivat niin kirjoittajien vaikutusvalta kuin myyntitulot. Vuoden 1687 "katekeesin" (Catechesis) ja sen uusintapainokset julkaisi Tukholmassa Henrik Keyser. Puutteellinen suomenkieli, jota vihdoin kolmanteen painokseen saatiin korjattua, ostajiin vetoamaan pyrkinyt kuvitus sekä tapa seurailla Gezeliusta osoittanevat, että pohjanlahden toiselta puoleltakin pyrittiin aktiivisesti täällä virinneille katekismusmarkkinoille (ks. Laine 1997a, 99-101). 

3. VIRSIKIRJAT | yhteensä kolme julkaisua | kaksi avainjulkaisua

Varsinaisia virsikirjoja ilmestyi 1600-luvun kuluessa ainoastaan kaksi; Maskulaisen toimittama Yxi vähä suomenkielinen wirsikiria (1605) sekä Elimaeuksen Viipurin hiippakuntaa varten valmistelema Soomenkielinen wirsikiria (1621). Maskulaisen virsikirjasta otettiin jo vuosisadan puoliväliin mennessä ainakin viisi uusintapainosta ja tämän jälkeenkin kirja ilmestyi lukuisia kertoja kansankäsikirjojen osana. Finnon visio kansankielisestä virsilaulusta meni siis sekin eteenpäin; virsikirjasta ei tosin ollut ainoastaan seurakuntalaulun, vaan myös yksityisen hartauden kirjaksi, kun kansa vähitellen oppi myöskin lukemaan. Virsikirjasta veisasivat vanhemmat lastensa sieluihin Jumalan kansan koti-ikävän. Tutkimuksessa olisi muistettava tarkastella 1600-luvun virsikirjoja - ei vain hengellisenä runoutena - vaan myös kirkkokäsikirjoihin liittyen. (Kolmas, mielenkiintoinen virsijulkaisu on Laurentiuksen neljän virren kokoelma L. P. A. wirret, jonka ilmestymisvuodesta ei ole tarkkaa selvyyttä. Ainakin otsikkojensa perusteella hautajaiskäyttöön suunnatut virret ilmestyivät ainakin Gezeliuksen vuoden 1674 virsi- ja evankeliumikirjan liitteenä. Näin ne arkkiveisujen tavoin täydensivät virallisen virsikirjan virsivalikoimaa.)

4. KANSANKÄSIKIRJAT | yhteensä kahdeksan julkaisua | neljä avainjulkaisua

Aivan omana julkaisutyyppinään voidaan pitää kansankäsikirjoja, jota termiä ainakin Rimpiläinen (1973, 30-31) on tutkimuksessaan käyttänyt. Kansankäsikirjojen idea oli siinä, että yksien kansien väliin koottiin kaikki ne tarpeelliset kirjat, joiden toivottiin imeytyvän niin papiston kuin kaikkien suomalaisten päihin ja sieluihin. Kansankäsikirjojen perusrunko koostui oikeastaan seitsemästä kirjasta: 1) kalenterista, 2) virsikirjasta, 3) evankeliumeista ja epistoloista, 4) passiosta, 5) Jerusalemin hävityksen historiasta, 6) Vähästä katekismuksesta ja 7) rukouskirjasta. Parin vuosikymmenten ajan ainoana varsinaisena kansankäsikirjana oli Manuale finnonicum (1646), josta 1660-luvun lopulle tultaessa oli otettu peräti viisi painosta. Koska kansan lukutaito oli vielä vähäistä, teoksen todellisina käyttäjinä lienevät olleen lähinnä papit tai muut oppineemmat säädyt. Manualen ensimmäisen painoksen toimitti Kalannin kappalainen Jonas Raumannus (k. 1683), jonka toimitustyön tuloksena - ja Manualen tavoin ruotsalaisten esikuvien pohjalta - valmistui seuraavana vuonna myös Wähä kirja (1647; ks. Laine 1997b, 127-129). Wähä kirja sisälsi tiivistetyssä muodossa tärkeimpien kirkollisten toimitusten sekä messun kulun. 1660-luvun lopulta alkaen Manuale alkoi saada useita kilpailijoita, joista huomattavimmat lienevät olleen Gezeliuksen virsi- ja evankeliumikirja (1668) sekä ainakin uusintapainoisten määrän perusteella suosittu Suomalaisten sielun tawara (1671). Kansankäsikirjoilla oli tapana paisua, kun niistä otettiin uusia painoksia; esimerkiksi vuoden 1693 Manualessa oli jo 25 kirjaa! Wähä kirja (tai sen muokatut versiot) liitettiin mukaan moniin kansankäsikirjoihin. Se lienee ollut myös papiston käytetyin toimituskirja.

5. KIRKKOKÄSIKIRJAT | yhteensä kuusi julkaisua | kuusi avainjulkaisua

Virallisia kirkkokäsikirjoja ilmestyi 1600-luvulla harvakseltaan, mutta niidenkin merkitys kirkon jumalanpalveluselämän ja siten myös kansan uskonnollisuuden suuntaajana on ollut suuri. Kirkkokäsikirjojen välittöminä esikuvina olivat jatkuvasti Ruotsissa hyväksytyt ja ruotsinkielellä toimitetut vastaavat kirjat. Ensimmäinen 1600-luvun virallinen kirkkokäsikirja oli Sorolaisen kääntämä ja toimittama käsikirja (1614), johon liittyen Olaus Elimaeus toimitti Viipurin hiippakuntaa varten oman painoksensa (1629). Vuoden 1614 käsikirjan Johannes Gezelius vanhempi "monen anomisen ja toiwotuxen jälken, omalla culutuxellans" painoi uudestaan vuonna 1669. Vuosien 1614, 1629 ja 1669 käsikirjat eroavat siis vain vähän toisistaan. Varsinaisesti toinen 1600-luvun kirkkokäsikirja ilmestyi suomeksi Johannes Gezelius nuoremman (k. 1718) toimesta vuonna 1694. Huomioon oli nyt otettu Ruotsin uuden kirkkolain (1686) tuomat muutokset. 1600-luvun "perusjulkaisuina" on pidettävä myös kahta virallisia kirkkokäsikirjoja täydentämään valmistunutta teosta; Evangeliumit ja epistolat (1618), joka sisälsi kirkkovuoden aika jumalanpalveluksissa käytetyt raamatuntekstit, sekä Passio (1629), joka sisälsi erikseen hiljaisella viikolla käytössä olleet ahtitekstit. Molemmat ilmestyivät sittemmin myös lukuisia kertoja kansankäsikirjojen osana. Joistakin kirkollisten toimitusten käytäntöjen historiasta 1600-luvun lopulle saakka on ilmestynyt perusteelliset tutkimuksensa (esim. Lempiäinen 1963; Rimpiläinen 1971). Olavi Rimpiläinen (1980) on selvitellyt lyhyehkössä katsauksessaan myös 1600-luvun kirkonmenoihin liittyneitä tekstejä.

6. ARKKIVEISUT | yhteensä noin 37 julkaisua | kolme avainjulkaisua

Ensimmäinen suomenkielinen arkkiveisujulkaisu on Riiassa sotilaspappina toimineen Carolus Pictoriuksen (k. 1649) kääntämät neljä veisua "Iumalan cunniaxi ja suomalaisten hywäxi" (1622). Kysymyksessä on myös vanhin suomalainen koraalikokoelma (näin Haapalainen 1975). Toinen esiinnoston arvoinen on Turun yliopiston professori Juhana Cajanuksen (k. 1681) kenties omalla kuolinvuoteellaan runoilema 28-säkeistöinen "Etkös ole, ihmisparka, aivan arka" (1683). Se on sittemmin otettu mukaan kaikkiin virsikirjoihin (nykyisessä nro 612). Kolmas erikseen mainittava on Inkerinmaan Kupanitsassa pappina toimineen Matthias Salamniuksen (k. 1691) lähes satasivuinen Ilolaulu Iesuxesta (1690). Ilolaulun suosiosta kertoo, että siitä otettiin 1700-luvun kuluessa peräti kahdeksan uusintapainosta. Teosta on kuvattu myös ensimmäisenä merkittävänä Suomessa painettuna kaunokirjallisuuden edustajana (näin Perälä 1992). Arkkiveisujulkaisujen kukoistuskautena on totuttu pitämään vasta 1800-luvun jälkipuoliskoa, mutta tämä pitänee paikkansa vain maallisen arkkiveisurunouden kohdalta. Hengellisten arkkiveisujen julkaisu pääsi hyvään vauhtiin jo 1600-luvulla.

7. SAARNAKIRJALLISUUS | yhteensä 23 julkaisua | viisi avainjulkaisua

1600-luvun saarnakirjallisuus sai Sorolaisen kaksiosaisen postillan (1621&1625) myötä suurten mittojen alun. Myös seuraava suomenkielinen saarnajulkaisu oli arvovaltainen, kun Sorolaisen seuraajan Isaacus Rothoviuksen lepopäivän pyhittämistä koskenut saarna käännettiin suomeksi vuonna 1634 (ilmeisesti toinenkin Rothoviuksen saarna käännettiin, mutta tämä ei ole ainakaan säilynyt; ks. Pipping 53). 1600-luvun saarnakirjallisuudesta on syytä erikseen mainita myös Petri Laurentiuksen (k. 1671) seitsemän saarnaa sisältävä Selityxet ioca-päiwäisten huomen-, ehto- ia ruocalucuin (1644), jonka on arveltu olleen myös papiston ahkerassa käytössä, sekä Abrahamus Ikalensiksin (k. 1675) kirkkoherra Johannes Collinukselle pitämä ruumissaarna Vade-vale extremum, se on, christillinen rwmijn saarna (1671) - samalla muidenkin ruumissaarnojen edustajana. Ruumissaarnoja ja laajemminkin hautauspuhetta 1600-luvulla on käsitellyt Rimpiläinen (1973) ja myös Vanhimman suomalaisen kirjallisuuden käsikirjaan sisältyy Esko M. Laineen (1997) melko perusteellinen selvitys samasta aiheesta. Jos suurin osa 1600-luvun suomenkielisestä kirjallisuudesta on luonteeltaan ainakin jollain tapaa käännöskirjallisuutta, sisältyy nimenomaan saarnakirjallisuuteen runsaasti myös "alunperin" suomenkielellä ajateltuja, puhuttuja ja kirjoitettuja tekstejä. 1600-luvun saarnakirjallisuuden merkkihenkilöt, Sorolainen, Laurentius, Ikalensis sekä Thomas Rajalenius (k. 1688) julkaisivat kukin teoksiaan ainoastaan suomen kielellä.

8. HARTAUSKIRJALLISUUS | yhteensä 12 julkaisua | viisi avainjulkaisua

Sen sijaan suurin osa 1600-luvun hartauskirjallisuudesta on vielä luonteeltaan selvästi käännöskirjallisuutta. Ensimmäinen merkittävä hartauskirja Finnon rukouskirjan jälkeen oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisen Thomas Georgiin (k. n. 1632) suomentama alunperin Josefus Flaviuksen Jerusalemin hävityksen historia (1616). Kirjanen lienee levinnyt ensin ylempien säätyläisten keskuudessa - sopihan sen varoittava sanoma myös heille - mutta sittemmin se otettiin mukaan myös kansankäsikirjoihin ja siitä muodostui lukutaidon vähitellen lisääntyessä myös todellinen kansankirjanen.  Kansankäsikirjoissa kirjanen sidottiin yleensä kiinteästi Evankeliumeiden ja epistoloiden ja Passion yhteyteen, mutta tästä kolmikosta Jerusalemin hävityksen historia erosi kuitenkin siitä, ettei sillä tietääkseni ollut käyttöä kirkon jumalanpalveluselämässä. Muina hartauskirjallisuuden 1600-luvun "klassikoina" on mainittava Petrus Gothuksen Ristist ja kiusauxest (1622, suom. Carolous Pictorius), Johann Schützin Christillinen muistokirja (1679, suom. Gabriel Tammelinus), Andreas Hasselqvistin Hengellinen sydämenherättäjä (1680?, suom. Michael Corelius) sekä Johann Gerhardin Pyhät tutkistelemuxet (1680, suom. Gabriel Tammelinus). Kaikissa kirjoissa olisi paljon läpikäymistä. Näistä Schützin kirjan Osmo Tiililä (1961, 22-34) laskee kuuluvaksi suruttomuudesta varoittaviin "herätyskirjoihin, samalla kun se kuuluu pyhityskirjojen lainomaiseen ryhmään", Hasselqvistin kirjan kristityille suunnattuihin "pyhityskirjoihin", jonka pääpaino on rukoukseen ohjaamisessa,  Gerhardin "uskonkirjoihin", joissa korostuu kehotus evankeliumin vastaanottamiseen. Kaikki kolme kirjaa liittyvät siis tienraivaajina myös pietismin suuntaukseen, joka sitten Suomessakin alkoi toden teolla viritä 1700-luvulle tultaessa.

9. VIRALLISJULKAISUT | yhteensä noin 39 julkaisua | seitsemän avainjulkaisua

Painetuilla virallisjulkaisuilla on merkittävä rooli niissä prosesseissa, joissa 1600-luvun vallanjako-oppia selkiinnytettiin. 1600-luvun perussuunta (ei ainut) on selvä: valtio määräsi kirkonkin asioista, eli valtio oli kirkossa pikemminkin kuin kirkko valtiossa. Sama huomio koskee ylipäänsä uskontoa: valtio (usein kirkon välityksellä) määräsi myös siitä, mitä tai millaista uskontoa kansalaiset saivat harjoittaa. Tämän tyyppiseen perusasetelmaan liittyvät tärkeimmät 1600-luvun kirkkoa tai uskontoa koskevat valtiollisen asetukset, jotka siis myös käännettiin suomen kiellelle: 1) vuodesta 1647 alkaen pappissäädyn privilegioita koskevat säädökset (painettiin suomeksi ilmeisesti vasta vuonna 1655; koskevat seurakunnan kokoontumisvapautta ja oikeutta päättää omista asioistaan), 2) vuoden 1655 uskontosääntö, 3) vuoden 1665 valoja ja sapattirikoksia koskeva sääntö sekä tietenkin 4) vuoden 1686/1687 kirkkolaki (suomeksi 1688). Jotkin virallisjulkaisut antavat myös terävän muistutuksen siitä, että 1600-luku oli myös hartaan rukouksen aikaa ja opillisen tunnustuksellisuuden kääntöpuolena (ei vastakohtana) oli aikakauden vahva käytännöllinen tendenssi. Ennen muuta rukouspäiväinstituutio kehittyi jo Kustaa II Adolfin ajoilta säännöllisempiin uomiinsa, johon liittyi vuosittainen painetun rukouspäiväjulistuksen antaminen (tunnetaan painettuna ilmeisesti vasta vuodesta 1645). Kirkon toimesta painettiin myös useita jumalanpalvelukseen, lähinnä saarnatuoliliturgian yhteyteen tarkoitettuja lyhyitä, myös valtiollisia asioita käsitteleviä rukouksia - näiden edustajana avainjulkaisujen luettelossa vuoden 1656 Mutamat christelliset rucouxet (Laine 1997c, 155-157; dokumenttia voitaisiin yhtä hyvin pitää myös kirkkokäsikirjana). Muutamien kirkon johtoportaan toimesta syntyneiden kirkon virallisjulkaisujen edustajana olkoon Johannes Gezelius nuoremman Uscollinen manaus (1686). Se käsitteli luterilaiselle papistolle annettujen ohjeiden muodossa Inkerinmaan ortodoksien tilannetta (Laine 1997d, 161-163).

10. MUUT | yhteensä neljä julkaisua | kolme avainjulkaisua

1600-luvulle painettiin yhteensä neljä sellaista julkaisua, jotka luokittelussamme ovat ainoita julkaisutyyppinsä edustajia. Näistä Maskulaisen Piae cantiones -laulukirjan suomennos (1616), Jacobus Raumannuksen suomentama Confessio fidei -tunnustuskirja (1651) sekä Laurentiuksen Ajan tieto -kirkkohistoriallinen runoelma (1658) on ehdottomasti laskettava mukaan 1600-luvun avainjulkaisujen joukkoon. (Neljäs, yksittäinen julkaisutyyppinsä edustaja on Kircko-tawara -kansankäsikirjan näytelehti vuodelta 1692. Sinänsä mielenkiintoinen pala kristillisen kirjan historiaa - se, kun näyttää suunnitellun nimensä perusteella täydentävän aiempia "tawara" -julkaisuja. Suunnitelman mukaan Kirkko-tawarassa piti olla mukana 24 kirjaa. SKB 4239.)

1600-luvun avainjulkaisut

© Martinkirja 2019

Monin tavoin - niin valtion ja sen kirkon rakenteiden liimana kuin "suomalaisten sielun tawarana" - suomenkielinen kristillinen kirjallisuus oli 1600-luvulla rakentamassa tätä maata.

1600-luvun avainjulkaisuja Kansalliskirjaston ylläpitämässä Doria -julkaisuarkistossa (viitattu 13.3.2019):

Kirjallisuus:

Aleksi Lehtonen (et al.), Suomen kansan Raamattu: tutkielmia suomalaisen Raamatun 300-vuotismuiston äärellä, 1942. Toim Aleksi Lehtonen, Lauri Pohjanpää & Ilmari Salomies. Helsinki.

A. F. Puukko, Suomalainen Raamattumme: Mikael Agricolasta uuteen kirkkoraamattuun, 1946. Helsinki.

Rafael Holmström, Katekismuskirjallisuutemme 1600-luvulla, 1953. Teoksessa toim. Esko Haapa et al., Talenta quinque: commentationes in honorem Ilmari Salomies, Eino Sormunen, E. G. Gulin, Rafael Gyllenberg, G. O. Rosenqvist. Helsinki.

Osmo Tiililä, Rukoilevaisten kirjoja, 1961. Helsinki.

Pentti Lempiäinen, Rippikäytäntö Suomen kirkossa: uskonpuhdistuksesta 1600-luvun loppuun, 1963. Helsinki.

[Pipping], Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista, 1967. Jäljennöspainos. Helsinki.

Olavi Rimpiläinen, Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isovihaa, 1971. Helsinki.

T. I. Haapalainen, Carolus Pictoriuksen suomenkieliset virret vuodelta 1622, 1975. Helsinki.

Olavi Rimpiläinen, Suomalainen hautauspuhe puhdasoppisuuden aikana, 1973. Helsinki.

Pentti Laasonen, Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia, 1977. Helsinki.

Seppo J. Salminen, Enevaldus Svenonius: 1-2, 1978 & 1985. Helsinki.

Olavi Rimpiläinen, Päiväjumalanpalvelus Viipurin hiippakunnassa puhdasoppisuuden aikana, 1980. Helsinki.

Anna Perälä, Ensimmäiset kirjapainomme ja niiden painatteet (1642-1713), 1992. Teoksessa toim. Harri Raitis et al., Kirja rakentaa maata. Turku.

[SKB], Suomen kansallisbibliografia 1488-1700, 1997. Toim. Tuija Laine & Rita Nyqvist. Helsinki.

Tuija Laine, Suomenkielinen Lutherin Vähä katekismus 1600-luvulla, 1997a. Teoksessa toim. Tuija Laine, Vanhimman suomalaisen kirjallisuuden käsikirja. Helsinki.

Tuija Laine, 1600-luvun kirkkokäsikirjat, 1997b. Teoksessa toim. Tuija Laine, Vanhimman suomalaisen kirjallisuuden käsikirja. Helsinki.

Tuija Laine, Mwtamat christilliset rucouxet, 1656, 1997c. Teoksessa toim. Tuija Laine, Vanhimman suomalaisen kirjallisuuden käsikirja. Helsinki.

Tuija Laine, Johannes Gezelius nuor.: Uscollinen manaus, 1686, 1997d. Teoksessa toim. Tuija Laine, Vanhimman suomalaisen kirjallisuuden käsikirja. Helsinki.

Esko M. Laine, Suomalaiset hautauspuheet ja ruumissaarnat 1600-luvulla, 1997. Teoksessa toim. Tuija Laine, Vanhimman suomalaisen kirjallisuuden käsikirja. Helsinki.


Internet:

Markku Sandell, Ennennäkemätön kirjalöytö Saksasta - 1600-luvun suomenkielinen katekismus ja virsikirja, 7.12.2015. - Yle: Kotimaa. Suora linkki: https://yle.fi/uutiset/3-8510483. Viitattu 13.3.2019.