1750-luvun suvantovaiheen jälkeen kristillisen kirjallisuuden määrissä alkaa 1760-luvulta alkaen tapahtua uutta nousua. Huomiota kiinnittävät nyt erityisesti katekismusten ja henkilökirjasten kasvaneet lukumäärät. Esittelen tässä blogissa myös herätysliikejohtaja Abraham Achreniuksen (k. 1769) poikkeuksellisen runsasta kirjallista tuotantoa. Kirjoista ei enää ollut pulaa.

Katekismuskirjallisuuden ja henkilökirjasten tulva-aikaan

1700-luvun kolmannella neljänneksellä painettiin luettelomme mukaan yhteensä kahdeksan uutta katekismusta. Lienee siis perusteltua puhua katekismuskirjallisuuden "tulva-ajasta" (näin Tiililä 1961, 166; Holmström 1963). Toki rajanveto muunlaiseen kirjallisuuteen on tässäkin liukuva. Sellaiset kirjat, jotka suoraan perustuvat Lutherin Vähä katekismukseen on helppo luokitella katekismuksiksi, mutta olemme laskeneet mukaan myös sellaisia teoksia, jotka pyrkivät muuten esittelemään - yleensä kysymys-vastaus -muodossa - kristinuskon opillisen kokonaisuuden. Kysymys on 1700-luvun puolivälistä alkaen näin myös katekismuskirjallisuuden monipuolistumisesta ja siten uudenlaisista katekismusten muodoista. Sen sijaan esimerkiksi ehtoolliskirjat ja raamatunhistoriat olemme luokitelleet hartaus- ja opetuskirjojen joukkoon.

Vuosina 1750-74 julkaistut katekismukset voidaan jakaa kolmeen ryhmään: nuorille ja lapsille suunnattuihin katekismuksiin sekä yleiskatekismuksiin (vrt. Laine 2017, 94-137). Kahdeksasta katekismuksesta neljä ilmestyi lähinnä nuorten opetusta silmällä pitäen.

1. Elias Cajander (k. 1773), Muutamat yksinkertaiset kristillisyyden kysymykset, 1757 [12 sivua]. | 2. Johan Wegelius nuorempi (k. 1764), Yksi tarpeellinen koetus ja tutkistelemus rippiväen kanssa, 1762 [79 sivua]. | 3. Isaac Lithovius (k. 1788), Rippikoulu ja kinkeriluvut, 1765 [228 sivua]. | 4. Abraham Achrenius (k. 1769), Rippilasten koetuskysymykset, 1766 [47 sivua].

Perussyynä näin monen "nuorille suunnatun" katekismusten julkaisemiseen oli koulumuotoisen rippikoulukäytännön yleistyminen Turun hiippakunnan seurakunnissa juuri 1700-luvun puolivälistä alkaen (Taipale 1980, 178-225). Kaikki neljä rippikoulukatekismusta lienee valmisteltu ennen muuta oman paikkakunnan tarvetta silmällä pitäen - Cajander toimi Espoon, Wegelius Oulun, Lithovius Lapuan ja Achrenius Nousiaisten kirkkoherrana - vaikka toisaalta tiedetään, että kirjoja levitettiin (ja myytiin) jo 1700-luvulla ainakin kirjantekijän lähialueille (Laine 2017, 125-127). Teokset eroavat toisistaan laajuuden, tarkemman sisällön ja sen puolesta, miten ne jäsentyvät seurakunnan muuhun katekismusopetukseen (ibid., 127-133). Selvästi perusteellisin on Lithoviuksen katekismus - suoranainen dogmatiikka - joka jo otsikkonsa mukaan onkin tarkoitettu myös (kaikenikäisten) kinkereillä käytettäväksi. Teoksesta valmistui vuonna 1778 myös lyhennetty laitos. Vaatimattomin on Cajanderin katekismus, josta kuitenkin vuoteen 1803 mennessä otettiin neljä uusintapainosta (1769, 1779, 1787, 1803). Kuvaavaa tämän kirjasen levittämispyrkimyksille on, että nimiösivun ilmoituksien mukaan kolme ensimmäistä painosta oli tarkoitettu "rippi-lapsille hywäxi Esbon seuracunnasa" ja kaksi seuraavaa ainoastaan "rippi-lapsille".

Erityisesti lasten opetusta silmällä pitäen julkaistiin vuosina 1750-74 kolme katekismusta.

5. Johann Rambach (k. 1735), Ylösrakentavainen lastenkirja, 1764 [78 sivua]. | 6. Olaus Gråberg (k. 1767), Lasten oppi, 1764 [192 sivua]. | 7. Daniel Godenius (k. 1768), Ensimmäiset pukstaavit Jumalan sanasta, 1774 [32 sivua].

1700-luvun toisella puoliskolla pitäjien lastenopetustoiminta - lukemaan opettaminen ja katekismuksen perustietojen antaminen - säilyi käytännössä vanhempien vastuulla, mutta kodit saattoivat turvautua tässä tehtävässään myös lukkarien, koulumestareiden tai jonkun lukutaitoisen apuun siellä, missä tällaisia tahoja tarvittiin tai niitä oli käytettävissä. Uudenlaista oli, että nimenomaan lasten (ja nuorten) kaikenlaiseen opettamiseen alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota (Laine 2017, 94-96). Toisin kuin mikään rippilapsille tarkoitettu katekismus, kaikki lasten katekismukset ovat käännöksiä. Saksalaisen Johann Rambachin kirja sisältää varsinaisen katekismusosuuden lisäksi sata kristillisyyden ja sata hyvien tapojen "ojennusnuoraa". Kristillisyyden ojennusnuorat painettiin myös erikseen (1767). Ruotsalaisten Olaus Gråbergin ja Daniel Godeniuksen kirjat kuuluvat siten yhteen, että Godeniuksen katekismuksen jälkeen opetusta oli tarkoitus jatkaa Gråbergin huomattavasti paksumman opuksen parissa (ibid, 99-105; Rambachin katekismusta Laine ei jostain syystä lainkaan esittele). Pienestä sivumäärästään huolimatta Godeniuksen katekismukseen on saatu mahdutetuksi tekijän vanhemmille suunnattu esipuhe, 272 kysymystä vastauksineen, 55 syventävää kysymystä Jeesuksesta ja vielä kaksisivuinen "neuvo saarnan kuulustelemisesta". Aakkosia tai Lutherin Vähää katekismusta lasten katekismukset eivät sisällä. Ideana on siis muunlainen oppiminen. Varsinaisten katekismusten ohella kotien ja seurakuntien lastenopetuksen avuksi oli suunnattu myös saksalaisen Johann Millerin (k. 1789) Tarpeellisimman historian lyhykäinen ulosveto Pyhästä Raamatusta (1774; ibid., 118) - vasta toinen varsinainen raamatunhistoria Pritiuksen Lasten Biblian (1741) jälkeen.

1700-luvun kolmannella neljänneksellä julkaistiin lisäksi yksi yleiskatekismus, jota ei siis oltu tarkoitettu erityisesti millekään ikäryhmälle, vaan siis monenlaiseen käyttöön. Kirjan esipuheen loppuun on liitetty ilmeisesti suomentajan lisäämänä "tieto koulumestareille ja lukijoille".

8. Erik Pontoppidan (k. 1764), Totuus jumalisuuteen, 1771 [167 sivua]. 

Maltillisena pietistinä tunnetun Erik Pontoppidanin katekismusta voidaan pitää ensimmäisenä suomenkielellä julkaistuna selvästi pietistishenkisenä yleiskatekismuksen. Kansanaho (1950, 40) on luonnehtinut  Pontoppidanin katekismusta "Spenerin katekismuksen lyhennykseksi" viitaten erään tanskalaisen tutkijan näkemykseen. Teoksen suomensi Limingan kirkkoherra Matthias Pazelius (k. 1771), Wegelius nuoremman läheinen ystävä, ja samoin pietismisympatioistaan tunnettu (ibid.). Katekismus etenee Lutherin Vähän katekismuksen järjestyksessä, mutta jättää kokonaan pois ripin pääkappaleen. Lopussa on 42-kohtainen yhteenveto "autuaaksi tekeväisestä totuudesta". Jo esipuheessa kiinnitetään aitopietistiseen tapaan huomiota siihen, ettei pelkkä tieto kristillisyydestä riitä, vaan kristinuskon ydin on sen käytännössä: "Jos minä katselen meidän esi-isiämme, niin he minun mielestäni tekivät enemmän kuin tiesivät, mutta me tiedämme enemmän kuin me teemme". Katekismuksesta otettiin täällä ainoastaan yksi painos. Pontoppidanin kirjoista Suomessa luetumpi on viisi vuotta myöhemmin käännetty Kaunis uskonpeili (1776; ks. Tiililä 1961, 180-186). 

Toinen 1700-luvun kolmannen neljänneksen tulva koskee henkilökirjasten lisääntynyttä määrää. Vuosina 1750-1774 painettiin yhteensä 49 tällaista julkaisua, joista tosin 23 on peräisin yhdeltä kirjoittajalta, Tuomas Ragvaldinpojalta (k. 1804). Ragvaldinpoika aloitti vuodesta 1760 alkaen paitsi arkkiveisujen myös henkilökirjasten "tehtailunsa" (tarkemmin seuraavassa blogissa). Suurin osa kaikista henkilökirjasista on erilaisia hautajaisiin liittyneitä julkaisuja - hautajaisrunoja ja -virsiä sekä ruumissaarnoja. Näiden lisäksi useita häärunoja sekä neljä kuninkaallisille osoitettua julkaisua (1766, 1771, 1772, 1774). 

Henkilökirjaset - merkittävimpänä poikkeuksena Ragvaldinpojan monet julkaisut - olivat 1700-luvulla tyypillisesti säätyläispiirien hankkeita siten, että sekä niiden kirjoittajina että kohdehenkilöinä olivat yleensä papiston tai muun oppineiston tai säätyjen edustajat. Esimerkiksi Isonkyrön kirkkoherra Nicolaus Aeimelaeuksen kuoltua myös seurakuntalaisille haluttiin saada luettaviksi muistosanat "rakkaan opettajan ja kirkkoherran hautauksesta" (Stenbäck 1750). Toisaalta juuri henkilökirjasten ryhmässä tulevat välähdyksenomaisesti esille yhteiskunnassa jatkuvasti käynnissä ollut säädynmukaisen kulttuurin asteittainen häviäminen ja uudenlaisten sosiaaliryhmien muotoutuminen.  Iisalmen kirkkoherra Henricus Helsingiuksen hautajaisvirren tekijäksi ilmoitetaan "talonpoika" Mathias Remes (1757). Pietistipiirien henkilökirjallisuutta edustaa esimerkiksi Matthias Pazeliuksen (1764) ruumissaarna Johan Wegelius nuoremman hautajaisissa. Henkilökirjasten laatiminen ja julkaiseminen olikin tyypillisesti kiinni vain henkilökohtaisista yhteyksistä. Tunnetun runoilija Gabriel Calamniuksen hautajaisrunon kirjoitti hänen oma, saman niminen poikansa (1754). Turun linnansaarnaaja Carolus Barckin hänen ystävänsä Abraham Frosterus (1756). "Perheenisäntä" Mathias Remeksen hänen veljensä Pavali Remes (1765).

Abraham Achreniuksen kirjallinen tuotanto

Abraham Achreniuksen (1706-69) värikkäät elämänvaiheet ja hänen toimintansa nk. varhaisemman herännäisyyden yhteydessä kietoutuvat monin tavoin hänen kirjallisen toimintansa ympärille (Ruuth 1921-1922; Tiililä 1961, 126-137, 408-411). Yhteensä Achreniukselta on peräisin peräti 29 suomenkielistä julkaisua. Näistä 18 on arkkiveisujulkaisua (1744-69), viisi hartaus- ja opetuskirjaa (1749-68), neljä hengellistä laulukirjaa (1762-69), yksi katekismus (1766) sekä yksi henkilökirjanen (1758). Lisäksi on säilynyt joukko suomenkielisiä käsikirjoituksia, joita ei kuitenkaan ajan paino- tai sensuuriolosuhteiden vuoksi saatu painetuksi (Kansalliskirjasto 2014; Ruuth 1921, 113-114). 

Achreniuksen ensimmäiset suomenkieliset painetut tekeleet ovat kaksi Turun akatemian väitöskirjassa esiintyvää onnentoivotusrunoa vuodelta 1728 (Pipping 495, 497). Ne siis ilmestyivät vähää ennen Achreniuksen uskonnollista murrosta Gustaf Creutzin perheen kotiopettajana vuodenvaihteessa 1728-29 (Ruuth 1922, 38-39). Taipumus runouteen tuleekin sitten jatkuvasti esiin Achreniuksen varsinaisessa tuotannossa. On arvioitu, että Achrenius olisi kirjoittanut noin 200 suomenkielistä virttä (Haavio 1947, 184). Lisäksi tulee muunkielinen runous. Onpa Achreniuksen vanhuudenpäiviltä vielä peräisin latinankielinen promootioruno Insomnia Poetica (1766). Muuten Achreniuksen opiskeluajalta (1725-30), ensimmäisiltä pappisvuosilta Pohjanmaalla (1730-40) tai "separatiokaudelta" (1740-43) ei ole peräisin yhtään suomenkielistä julkaisua. Kirjallinen välienselvittely kirkollisen viranomaisen kanssa kulminoitui Achreniuksen useaan ruotsinkieliseen kirjoitelmaan tammi-huhtikuussa 1740 (Ruuth 1922, 115-138).

Kymmenvuotisjaksoa 1743-53 voidaan kutsua Turun kaudeksi Achreniuksen elämässä. Vasta tällöin Achrenius siis aloittaa varsinaisen suomenkielisen kirjallisen toimintansa. Turun kaudelta on peräisin yhteensä seitsemän arkkiveisujulkaisua (1744-53) sekä yksi suorasanainen hartaus- ja opetuskirja Halullisten sielujen kysymys Jerusalemin vartijoilta (1749). Esille jo näissä teoksissa nousevat monet Achreniuksen (kirjalliselle) julistukselle tyypilliset piirteet; pelastuksen sanoma "ahtaasta portista ja kaidasta tiestä" (kääntymys on tässä sekä aikajärjestyksellisesti että opillisesti keskiössä), ja tämä pietistinen vanhurskauttamiskäsitys liitettynä valtakunnassa käynnissä oleviin (sota)tapahtumiin (1744) tai maailmanhistoriassa elettäviin lopun aikoihin (1746). Luonteeltaan monet veisuista ovat opettavaisia (Ruuth 1921, 142-143). Esimerkiksi kokoelmassa Seitsemän uutta hengellistä virttä (1745) jokaisen virren alkuun on kirjoitettu myös lyhyt ingressi niiden aiheeseen. 32-sivuista virsikokoelmaa Jumalan rauhan etsimisestä Jeesukseen veren sovinnon kautta (1750) on pidetty suoranaisena ohjelmanjulistuksena (Ruuth 1921, 74-80). Halullisten sielujen kysymys on ajalle tyypilliseen keskustelu-kysymysmuotoon laadittu kirja, jossa samoin kuin arkkivirsissä on teologisesti kysymys armonjärjestyksen perusteiden selvittelystä. Kirja etenee siten, että ensin annetaan joitakin neuvoja herääville sieluille yleisesti (luku 1) ja tämän jälkeen tarkemmin erilaisissa "sieluntiloissa" oleville ihmisille (luku 2). Heissä kaikissa on jo syntynyt "halu Jumalan valtakuntaan ja pelastuksen tiehen". Opetetaan siis, miten heräävästä sielusta tulee herännyt, syntisestä armoitettu, taitamattomasta valaistu, murheellisesta lohdutettu, epäileväisestä uskovainen jne. Päätösluvussa opetetaan jo "armon tilassa" vaeltavia kohtaavista ahdistuksista, pilkasta ja koettelemuksista, samoin kuin hengellisestä lohdutuksesta, ilosta ja keskinäisestä rakkaudesta (luku 3). Lopussa nostetaan esille kysymys ehtoollisesta. Ruuth (1921, 54), samoin Tiililä (1961, 128) ovat arvelleet, että teos olisi kirjoitettu Bunyanin Kristityn vaelluksesta (1678; ruotsiksi 1727) saatujen vaikutteiden nojalla. 

Suurin osa Achreniuksen teoksista on peräisin hänen toimiessaan Nousiaisten kirkkoherrana (1753-69). Nousiaisten kaudelta 1750-luvulta on peräisin kolme arkkiveisujulkaisua. Näistä tunnetuimpana ja suoraan vuonna 1756 puhjenneeseen kansanherätykseen liittyvänä Siitä hirmuisasta ja surkeasta maanjäristyksestä Lissabonin suuressa pääkaupungissa (1756; Ruuth 1921, 123-127). Lisäksi 1750-luvulta on peräisin hautausruno Achreniuksen puolison Christina Svanbeckin kuoleman johdosta (1758; kolmikielinen). 1760-luvulta, jolloin Achreniuksesta kehittyi kansanherätyksen kokoava pappishahmo ja sielunhoitaja - eikä vähiten juuri kirjojensa välityksellä (Ruuth 1921, 140-145) - on peräisin peräti 17 teosta. Heti 1760-luvun alusta on kuusi selvästi myös herätyksen asiaa palvellutta teosta; kolme hengellisen elämän opasta - Rucouksesta ja sen kuulemisesta (1760), Jumalan lasten hengellinen ajantieto (1760) ja Hengelliset historiat (1761); sekä kolme laulukokoelmaa - Vanhat ja uudet hengelliset virret (1762), Uudet hengelliset virret (1762) ja Vastuutiset hengelliset virret (1763). Legendaarinen on tieto Nousiaisten kirkon asehuoneessa pidetyistä lauluseuroista. Voipion (1940, 126-127) esityksen mukaan Achreniuksen toimittamissa laulukokoelmissa on kyse ensimmäisistä suomenkielisistä hengellisistä laulukirjoista. 

Ainakaan lyhyellä läpisilmäyksellä en ole huomannut mitään merkittäviä muutoksia Achreniuksen (kirjallisessa) julistuksessa Turun ja Nousiaisten kauden välillä. Hengelliset historiat kertoo mielenkiintoisella tavalla Achreniuksen ja herätysliikkeen kirjallisista yhteyksistä myös saksalaiseen pietismiin. Kirjan kymmenestä herätyksen esimerkistä ainakin seitsemän on peräisin Johann Freseniuksen (k. 1761) kirjoituksista (Tiililä 1961, 133-134). Ensimmäinen esimerkki on selvästi Achreniuksen kertomus omasta kääntymyksestään Creutzin perheessä.

Kirkkoherrana toimiessaan Achrenius oli päävastuussa myös seurakunnan yleisestä hallinnoimisesta jumalanpalveluksineen ja muine toimituksineen. Jo ainakin Hengellinen ajantieto on mitä ilmeisemmin kirjoitettu omien seurakuntalaisten yleistä opetusta silmällä pitäen. Samoin tämän loppuun ja seuraavana vuonna erikseen painettu katekismusvirsi Vähäisten lasten opetusvirsi (1761) sekä Achreniuksen rippikoulukirja Rippilasten koetuskysymykset (1766). Achreniuksen armo-käsityksen kannalta mielenkiintoinen ja tärkeä on myös Tarpeellinen ja yksinkertainen itsekoettelemus (1768). Sekin on osoitettu "yhteisesti kaikille sieluille", vaikkakin erityisesti heille, jotka ovat "armon valon tykönänsä tunteneet" tai sitten "armon tilasta vähemmän tai enemmän pois horjahtaneet". Pääasiana tämän kirjan sanomassa on se, että ihminen näkee oman elämänsä sekä Jumalan lain että evankeliumin totuuden valossa. Kirjan päätössanat viimeisessä pykälässä on osoitettu "raadollisille sieluille" - tyypillinen pietistinen ilmaisu (Huhtala 1971, 65-66) - jotka lain ja evankeliumin koettelemuksessa tuntevat omat puutteensa, mutta pyrkivät "Jeesuksen armossa kiinni riippumaan, ja armon ja elämän tiellä vaeltamaan".

Achreniuksen kirjallista toimintaa arvioitaessa on tyypillistä nostaa esille hänen merkitystään nimenomaan virsirunoilijana (esim. Laine 2012). Kolmen aikaisemman laulukokoelman lisäksi Achreniuksen kuolinvuonna ilmestyi vielä Siionin juhlavirret (1769). Ainakin Haavio (1947, 184) mainitsee tämän Achreniuksen virsijulkaisuista saaneen myös suurimman levikin. Achrenius on joka tapauksessa myös 1700-luvun huomattavin pietistinen proosakirjailijamme. Kirjahistoriallinen selvittely Achreniuksesta odottaa edelleen tekijäänsä - miltei sata vuotta Ruuthin kaksiosaisen elämäkerran ilmestymisen jälkeen (vrt. Ruuth 1922, 10).

Silmäys: 1750-luvun suvantovaiheesta uuteen nousuun

Yhteensä 1750-luvulla painettiin luettelomme mukaan vain 41 kristillisen kirjallisuuden uutta nimikettä. Cajanderin katekismuksen (1757) ohella vuosikymmeneltä on peräisin neljä varsinaista hartaus- ja opetuskirjaa (Baudewin 1752, Reinius 1756, Nielsøn 1757, Jumalisuuden harjoitus 1759). Näistä saksalaisen Johann Baudewinin (k. 1699) opetusteoksen aiheena on lastenkasvatus, suomalaisen Israel Reiniuksen (k. 1771) alkoholinkäyttö ja tanskalaisen Villadz Nielsønin (k. 1681) ehtoollinen. Nielsønin teos on toinen ehtoolliskirjamme Gröndaalin Katuvainen rippilapsi ja Herran ehtoollisen vieras (1747) jälkeen. 647-sivuista Jumalisuuden harjoitus -opusta ei tule sekoittaa lähes samannimiseen Gerhardin kirjaseen Jokapäiväinen jumalisuuden harjoitus, joka oli ilmestynyt Pyhät tutkistelemukset -teokseen liitettynä jo 1600-luvun lopulta lähtien. Muuten vuosikymmeneltä on peräisin 12 virallisjulkaisua, 12 arkkiveisujulkaisua (viisi Achreniukselta), 11 henkilökirjasta (yksi Achreniukselta) sekä aivan omana merkkitapauksenaan kolmas suomenkielinen kokoraamattumme (1758).

1760-luvun alusta alkaen painettujen uusien kristillisten teosten määrät kääntyvät selvään nousuun; pelkästään vuosilta 1760-64 uusia nimikkeitä on 45 (9 Achreniukselta, 15 Ragvaldinpojalta), vuosilta 1765-69 yhteensä 43 (8 Achreniukselta, 12 Ragvaldinpojalta) ja vuosilta 1770-74 yhteensä 34 (6 Ragvaldinpojalta). Uuden nousun jonkinlaisena merkkivuotena voidaan pitää vuotta 1763, jolloin Turun tuomiokapituli antoi määräyksen rippikoulujen pitämisestä ja Turussa Frenckellin kirjapainosta ilmestyi Johann Freseniuksen Rippi- ja Herran ehtoollisen kirja (suom. Andreas Elgfoth). Rippikoulun aiheuttamasta katekismusten tulvasta on jo edellä kirjoitettu. Freseniuksen ehtoolliskirjan - joka Gröndaalin ehtoolliskirjan tapaan kelpasi hyvin myös rippikouluissa käytettäväksi (Laine 2017, 132) - suomentamisen puolesta aloitteen oli jo vuonna 1759 tehnyt piispa ja tunnettu kirjojen ystävä Carl F. Mennander. Valmistuneen suomennoksen tarkasti rovasti ja arvostettu suomen kielen harrastaja Anders Lizelius. Teoksesta tulikin myyntimenestys (Laine 2006, 208). Saksalaiselta Freseniukselta - jota on esityksissä tapana pitää maltillisen pietismin edustajana (Tiililä 1961, 154-166) - käännettiin jo 1700-luvun kuluessa kolme muutakin kirjoitusta (1768, 1770, 1771). Lisäksi tulevat Achreniuksen Hengellisiin historioihin suomentamat kohdat. Fresenius pitääkin noteerata täällä 1700-luvun huomattavimpana ulkomaisena pietistikirjailijana Ahasverus Fritschin, Erik Pontoppidanin ja August Francken rinnalla.

Carl F. Mennander (Turun piispana 1757-75) kunnostautui itsekin vuotta myöhemmin suomenkielellä laatimalla Gråbergin Lasten oppiin esipuheensa (päivätty 4.2.1764). Tilanne on hyvin verrattavissa piispa Fahleniuksen Gröndaalin ehtoolliskirjaan laatimiin jälkisanoihin. Lasten opin toimitti suomeksi Turun pappi Daniel Wirzenius, jolta on peräisin myös saksalaisen Johann Adamin ns. Misanderin postillan suomennos (1768; Jumalalle pyhitetty sapatin lepo) sekä lisäksi neljä muutakin suomennettua teosta (Cowper 1770, Lilienthal 1770, Melissander 1772, Giers 1778). Näistä skotlantilaisen piispa William Cowperin Lohdullinen kanssapuhe (1770) edustaa samalla varhaista englantilaisperäistä hartauskirjallisuuttamme. Aikaisemmin olivat ilmestyneet Dentin Totisen kääntymisen harjoitus sekä Jumalisuuden harjoitus. Wirzenius tosin on valmistellut tämänkin suomennoksen aikaisemman ruotsinnoksen (1752) pohjalta. Anders Lizelius - jatkaakseni henkilösilmäyksiä - taas tarkisti myös Misanderin postillan suomennoksen (päivätty 30.9.1767). Kysymyksessä on kolmas postilla Sorolaisen (1621-25) ja Wegeliuksen (1747-49) postillojen jälkeen ja ensimmäinen suomennettu postilla. 

Vuosi 1763 muodostaa vielä muutenkin kiinnostavan merkkivuoden suomenkielisen kristillisen kirjan historiassa (vrt. vuosi 1732 pietististyyppisen hartauskirjallisuuden julkaisuvuotena). Ensinnäkin Turun tuomikapitulin notaarina toiminut Abraham Frosterus (k. 1766) sai tällöin valmiiksi ensimmäisen arkkiveisukokoelmansa Kuusi hengellistä virttä, Ruotsin virsikirjasta suomeksi käännetyt (1763; yhdessä veljensä Jacob Frosteruksen kanssa). Vuonna 1765 A. Frosteruksen toimesta julkaistiin vielä neljä vastaavantyyppistä virsien suomennoskokoelmaa. Näissä yhteensä 14 virttä (Matinolli 1976, 155). Myös Frosteruksen pietismisympatiat ovat ilmeisiä. Aiemmin vuonna 1750 hän oli joutunut kapitulin kuulusteluihin vaikutettuaan Turun herrnhutilaispiireissä (Tiililä 1961, 202). Neljä viidestä virsikokoelmasta on osoitettu nimiösivulla "halullisille sieluille", jota myös on pidettävä tyypillisenä varhaispietistisenä ilmaisuna (Huhtala 1971, 98-99). Toisaalta Frosteruksen virsijulkaisuissa on tyypillistä oppineisuuden osoittamista latinankielisine mottoineen ja alaviitteineen. Frosterus myös käänsi ruotsiksi ja selitysten kera englantilaisen Thomas Wilcoxin Kalliit hunajanpisarat (1764), jonka pohjalta myös teoksen suomennos valmistui vuonna 1779 (Tiililä 1961, 201-207). Olisiko Frosterus myös suomentanut Henric Siversin(k. 1758) Kristillisen ajatusalmanakan (1. p. 1766-67), joka nimiösivulla sen mainitaan tulleen suomennetuksi ja "vähän lisätyksi" "yhdeltä halulliselta sielulta"?

Merkkivuodelta 1763 on peräisin myös Johan Hoeckertin (k. 1794) arkkiveisujulkaisu Kutsumus yhdestä viranpaikasta toiseen. Tämän tyyppinen kirjallinen virkapaikkatilitys on Achreniuksen vastaavan (1753) kanssa ensimmäisiä laatuaan. Hoeckertin runomuotoisesti esittämät pohdinnat ja toivomukset elämästään ja työstään pappina ovat yksi kirjallinen osoitus siitä, miten kaikenlainen omakohtaisesti koettu ja ajateltu alkoi nousta keskeiseksi juuri 1750-60-lukujen Suomessa. 

Yhteensä vuosilta 1760-74 on luettelomme mukaan peräisin 38 henkilökirjasta, 37 arkkiveisujulkaisua, 14 hartaus- ja opetusteosta, 13 virallisjulkaisua, seitsemän katekismusta, neljä hengellistä laulukirjaa (Achrenius 1762-69), neljä lehdykkää (Lindell 1768, Ganander 1771, ilmoitus 1771, koevedos 1773), kolme saarna- ja puheteosta (Ståhl 1766, Fresenius 1768, Misanderin postilla 1768) ja kaksi kaunokirjallista runoteosta (Aspegren 1760, S. Achrenius 1766). Näistä eniten uusintapainoksia 1700-luvun loppuun mennessä otettiin joistakin arkkiveisujulkaisuista. Ne oli selvästi suunnattu levitettäväksi (ja myytäväksi) myös rahvaan parissa. Tällaisia olivat Ragvaldinpojan useiden julkaisujen ohella esimerkiksi talonpoika Johan Erikinpojan Kaksi kristillistä ja hengellistä virttä (1764) sekä opiskelija Esaias Hildeenin Yksi uusi ehtoovirsi (1766). 

Miksi uusien nimikkeiden määrät pysyivät 1750-luvulla pitkään matalina, mutta juuri 1760-luvulla kääntyivät selvästi uuteen nousuun? 1. Valtakunnallisella tilanteella on aina oma vaikutuksensa. Vaikka ulkonaiset olot säilyivätkin Suomessa 1750-luvulla rauhallisina, olisivatko kuninkaan vaihdos (1751) ja yleiseurooppalainen seitsenvuotinen sota (1756-63), johon Ruotsikin osallistui, aiheuttaneet osaltaan maan itäosassa virallisten tahojen (kuten kirkon) henkisten olojen pysähtyneisyyttä? Vapaudenajan loppupuolella, 1760-luvulla, vaikka sodan jälkeen koko Eurooppaa koettelikin ankara talouspula, saatiin valtiopäivillä aikaan mm. painovapauslaki (1765-1766; ei tosin koskenut teologista kirjallisuutta) ja Suomessakin oltiin toiveikkain mielin säätyvallan päätyttyä Kustaa III vallankaappaukseen (1772). 

2. Kysynnän ja tarjonnan laki asettaa myös aina omat reunaehtonsa teosten painamiselle. Ainakin Juva (1965, 476) on todennut, että 1740-50-luvuilla kirjamarkkinat oli 1730-luvun uusien teosten ja uusintapainosten myötä "kyllästetty" eikä uusille painoksille ollut kiirettä. 1750-luvulla uusintapainoksiakin otettiin lähinnä kirkollisesta peruskirjallisuudesta; useita vuoden 1701 virsikirjasta sekä Gezeliuksen, Backmannin ja Svebiliuksen katekismuksista ja Abc-kirjasta, kaksi Pritiuksen Lasten Bibliasta ja yksi Gröndaalin ehtoolliskirjasta. Sen sijaan hartauskirjallisuuden osalta edes suosiossa olleesta Hasselqvistin Hengellisestä sydämenherättäjästä ei 1750-luvulla otettu yhtään uusintapainosta. 1760-luvulla taas kolme. Samoin kaikkien 1730-40-lukujen pietististyyppisten hartauskirjojen toisia painoksia saatiin odottaa vähintään 1760-luvulle.

1760-luvulle tultaessa suomenkieliselle uskonnolliselle kirjallisuudelle alkoi syntyä uudenlaista henkistä tilaa ja kysyntää. On selvää, että useat tekijät vaikuttivat tässä yhdessä (samaan tapaan on kirjallisuuden määrän kasvua lyhyesti analysoinut Mikko Juva; Juva 1965, 475-477). 1. Kansan lukutaito alkoi parantua voimakkaasti paitsi joidenkin kuninkaallisten 1750-60-lukujen asetusten ohjaamana käytännössä ennen muuta rippikoulun vakiintumisen ja tilanteen aiheuttaman sosiaalisen paineen myötä (Mäkelä-Henriksson 1988, 114). Rippikouluun pääsyn edellytyksenä pidettiin lukutaitoa, rippikoulua vastaavasti ehtoolliselle, ja siten myös avioliittoon pääsyn edellytyksenä. Lukutaidon oppimisen myötä rahvaassa heräsi myös halua omistaa kirjoja, ja syventyä niihin omakohtaisesti (ibid., 115).

2. Samaan aikaan maan länsiosassa - jossa myös lukutaidon yleisyys oli selvästi edellä maan itäosia (Laine 2017, 152-158) - levisi hurmoksellinen kansanherätys. Herätyksen alkuna on jo aikalaisten kertomuksissa pidetty kalantilaisen "kansannaisen" Liisa Eerikintyttären (k. 1759?) järkyttymistä pyhäinpäivänä vuonna 1756 Dentin Totisen kääntymisen harjoitusta lukiessaan. Kansanherätyksen yhdeksi peruspiirteeksi tulikin vetoaminen tähän Dentin herätyskirjaan (Sulkunen 1999, 21-22, 41). Leviävän herätyksen yhteyteen, heränneiden opetukseen ja sielunhoitoon, asettuu suoraan myös Achreniuksen Nousiaisten kauden kirjallinen tuotanto. Samoin monet arkkiveisujulkaisut kuten nousiaislaisen Anders Härjänsilmän (k. 1779) Neljä hengellistä virttä herätetyn omantunnon tilasta (1768) ja hänen papiksi kouluttautuneen poikansa Anders Björqvistin (k. 1809) "muistutukset" rukoukseen (1771) ja kääntymykseen (1772). Kansanherätyksen eräässä myöhemmässä purkauksessa johtajana toimineen porilaisen Juliana Söderborgin (k. 1799) lempikirjojen tiedetään Raamatun lisäksi olleen Hollatzin Armon järjestys autuuteen sekä "Hengellisten ahdistusten speili" (Hormia 1956, 8; jää epäselväksi, mihin teokseen jälkimmäisellä viitataan). Vaikka 1760-lukua onkin jo pidetty herätyksen tasaantumisen aikana ja vastaavasti vasta 1770-lukua sen voiman aikana (esim. Heino 1976, 35-37), pohjusti juuri 1750-60-lukujen kansanherätys hartauskirjojen "toisen ryöpyn" 1770-80 lukujen vaihteessa.

3. Samanaikaisesti kansan lukutaidon parantumisen ja myös kansanherätyksen enentämän rahvaan lukuhalun rinnalla suomenkielisen kirjallisuuden lisääntyneeseen kysyntään vaikutti vielä kolmaskin tekijä. Syntyi paitsi "uusia lukijoita" myös "uusia lukemisen tapoja" (ks. Laine 2017, 158-166). Jos esimerkiksi katekismukset vielä olivatkin kirkon autoritatiivista kirjallisuutta, jota opeteltiin persoonattomasti ulkoa, erityisesti hartauskirjallisuutta alkoi koskea myös nk. intensiivinen lukemisen ajatus. Vielä Liisan kohdalla (1756) ei liene ollut kyse varsinaisesta kirjaan syventymisestä. Ainakin rippikirjan mukaan - merkintä ensiripistä on vuodelta 1750 (Sulkunen 1999, 29-30) - Liisan lukutaito oli puutteellinen. Pahin järkyttyminen tapahtuikin vasta Liisan herätessä "raskaasta unestaan" (ibid., 41-43). Sen sijaan Juliana Söderborgin kohdalla on jo selvemmin kyse "lempikirjoista" eli kirjoista, joihin Juliana oli omakohtaisesti paneutunut, joihin hän toistuvasti tärkeiden lukukokemuksiensa vuoksi palasi ja joita hän toisillekin suositteli. Sinänsä luetun "ymmärtämisen" ajatus on tietysti yhtä vanha kuin kirjakin: "Sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää?" (Ap.t. 8:30). Jotakin uudenlaista juuri 1700-luvun toisella puoliskolla puhkeaa kuitenkin esiin. Rahvaan keskellä syntyy halua omistaa ja lukea "pakollisten" virsikirjan, katekismuksen ja arkkiveisujen lisäksi muutakin kirjallisuutta ja myös halua ja tarvetta etsiä juuri sellaista hartauskirjallisuutta, josta itse rakentuisi. Samalla kehittyy kykyä omaksua sisällöltään vaikeitakin kirjoja. Tulos: suomenkielistä rahvasta varten aletaan taas kääntää uutta hartauskirjallisuutta. 

Lisäksi luvun alussa esitetyssä silmäyksessä esille ovat nousseet monenlaiset henkilösyyt julkaistujen kirjojen taustalla (Wirzenius - Lizelius - Frosterus jne.). Pelkästään Achreniuksen ja Ragvaldinpojan kynästä on vuosien 1750-74 yhteensä 163 julkaisusta peräisin 56. Merkittävää on myös se, että Turun hiippakuntalaitos näyttää viimeistään 1760-luvulle tultaessa Mennanderin johdolla uudelleen kiinnostuneen suomenkielisen kristillisen kirjallisuuden toimittamisesta myös rahvaan ulottuville. Samoin Porvoon piispat Johan Nylander (piispana 1745-61) ja Gabriel Fortelius (1762-88) on esityksissä tahdottu muistaa myös pyrkimyksistään edistää kansanopetusta (esim. Salomies 1962, 275-283). Forteliuksen aikana rippikoulu määrättiin pakolliseksi myös Porvoon hiippakunnassa. Vaikka varsinaisina teosten kustantajina kapitulit Turussa tai Porvoossa eivät toimineet, ne edistivät (ja valvoivat) tarmokkaasti piispojensa johdolla 1700-luvun Raamattujen julkaisemista ja huolehtivat ainakin Turussa suomenkielisen hartaus- ja opetuskirjallisuuden levittämisestä notaariensa välityksellä (Widén 1976, 288; Laine 2006, 202-219). 

Achreniuksen teokset Kansalliskirjaston ylläpitämässä Doria-julkaisuarkistossa (viitattu 15.8.2019):

Achreniuksen toimittamia hengellisiä laulukirjoja tai henkilökirjasta Then qwarlemnades sorg (1758; kolmikielinen) ei ainakaan toistaiseksi löydy digitoituna Doriasta.

Kirjallisuus:

Martti Ruuth, Abraham Achrenius: ajan merkki ajoiltaan: I-II, 1921-1922. Ensimmäinen osa toinen, laajennettu painos (1922). Helsinki.

Arvid Hultin, Luettelo Helsingin yliopiston kirjaston arkkikirjallisuudesta: I, hengelliset arkkiveisut, 1929. Helsinki.

Aarni Voipio, Virsiemme synty ja olemus, 1940. Porvoo.

Jaakko Haavio, Abraham Achrenius (1706-1769), 1947. Teoksessa toim. Jaakko Haavio, Mikael Agricolasta E. W. Pakkalaan. Porvoo.

Erkki Kansanaho, Wegeliuksen postillan lähteet ja teologia, 1950. Helsinki.

Yrjö Hormia, Rukoilevaisen kansan hengellisiä äitejä, 1956. Savonlinna.

Osmo Tiililä, Rukoilevaisten kirjoja, 1961. Helsinki.

Ilmari Salomies, Suomen kirkon historia: III, 1962.

Rafael Holmström, Katekismuskirjallisuutemme 1700-luvulla, 1963. Teoksessa toim. Martti Parvio, In acre et vigilia. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 66. Helsinki.

Mikko Juva, Vapaudenajan hengenelämä, 1965. Teoksessa Einar W. Juva & Mikko Juva, Suomen kansan historia: III. Helsinki.

F.W. Pipping, Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista, 1967. Jäljennöspainos. Helsinki.  

Heikki Huhtala, Suomen varhaispietistien ja rukoilevaisten sanankäytöstä, 1971. Helsinki.

Eero Matinolli (toim.), Turun tuomiokapitulin matrikkeli, 1976. Turku.

Bill Widén, Isonvihan jälkeinen professorikapituli 1721-1828, 1976. Teoksessa toim. Kauko Pirinen, Turun tuomiokapituli 1276-1976. Turku. 

Harri Heino, Hyppyherätys - Länsi-Suomen rukoilevaisuuden synnyttäjä, 1976. Helsinki.

Matti Taipale, Rippikoulun syntyvaiheet Turun hiippakunnassa vuosina 1627-1763, 1980. Helsinki.

Eeva Mäkelä-Henriksson, Suomalaiset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, 1988. Teoksessa toim. Esko Häkli, Kirja Suomessa. Helsinki.

Irma Sulkunen, Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700-1800-luvuilla, 1999. Helsinki.

Tuija Laine, Kolportöörejä ja kirjakauppiaita: kirjojen hankinta ja levitys Suomessa vuoteen 1800, 2006. Helsinki.

Esko M. Laine, Abraham Achrenius (1706-1769), 2012. Teoksessa toim. Hannu Mustakallio, Kirkollisia vaikuttajia. Helsinki.

Tuija Laine, Aapisen ja katekismuksen tavaamisesta itsenäiseen lukemiseen: rahvaan lukukulttuurin kehitys varhaismodernina aikana, 2017. Helsinki.

Internet:

Kansalliskirjasto 2014: Arkistoluettelo 403: Abraham Achrenius. Käsikirjoitusten arkisto- ja kokoelmaluettelot. Doria -julkaisuarkisto: https://www.doria.fi/handle/10024/96982. Viitattu 15.8.2019.