Matthias Putkonen: Muistelma evankeliumillisen opin perustajasta (1847)

Muistelma evankeliumillisen opin perustajasta suomenmaassamme

Se, että Suomessamme alkaa nykyisinä aikoina olla sekä aluksi lukemisia että jossain määrin halullisia tai taitavia lukijoita, ilahduttanee suuresti jokaista isänmaamme rakastajaa - nähdessänsä näihin asti halpana pidetyn sukumme huolen ja ahkeruuden kautta korkenevan arvossa ja kunniassa muiden valistuneiden kansain vertaiseksi.

Alhaisemmasta ylhäisempään tilaan pääsemisen pitäisi myös kehoittaa itse kutakin Suomen kansasta ahkeruuteen oppimisen tiellä ja vireyteen taitavaisuuden halussa. Siinä sivussa älköön tilanteemme [tilaisuutemme] parantuminen saattako meitä ylenkatseella unhoittamaan esivanhempiamme, näiden vanhain suomalaisten alhaista tilannetta [tilaisuutta]. Sitä jos emme tehne, niin ei mahtane joku lyhykäinen muistutus heidän tilanteestansa [tilaisuudestansa] olla vasten mieltämme. Luullessani kunkin esivanhempiansa rakastavan suomalaisen tässä tuumaani mielistyvän, tahdon muutamilla sanoilla ainoastaan heistä ilmoittaa.

Tausta: Suomen kansan historia

Historiat todistavat yhtä pitäväisesti Suomen kansan - meidän esivanhempiemme - olleen eri aikoina erilaisessa tilassa jakaantuen kolmeen osaan: ensin pakanuusaika, jona esivanhempamme olivat raakoina pakanoina, sitten paaviuskon aika, jona ristinoppia paavin säännön mukaan esivanhemmillemme julistettiin, ja viimeiseksi Lutherukselta puhdistetun ristinopin aika, jona Kristuksen evankeliumia alettiin puhtaasti ja selkeästi Suomessamme saarnata.

Pakanuuden aika

Pakanuuden aikana, joka ulottui aina 12 vuosisataan asti, esivanhempaimme surkuteltavimmassa onnettomuuden tilassa olleen, käsittää jokainen helposti. Niin kauan elivät he raukat luonnollisessa sokeudessaan. Elävän Jumalan, ei ainoastaan tunnosta vaan tiedostakin olivat he osattomat, lupauksen evankeliumista ja elävästä toivosta. Kuka voinee tätä surkuttelematta muistella!

Paavinuskon aika

Paavilaisuuden aikana, jota kesti lähes neljäsataa vuotta, ei heidän tilansa paljoakaan parantunut. Heille lähetettiin tosin piispoja ja pappeja, joiden kallis velvollisuus olisi kyllä ollut levittää elävän Jumalan tuntoa ja valistusta kansan seassa - vaan minkä tähden siitä niin ylen vähän hedelmää seurakunnassa näkyi?

Siihen oli osittain syynä niin kuin Vapahtaja itse sanoo: "sokea ei taida sokeaa taluttaa"; osittain paavin pappien ehdollinen petos; osittain myös heidän taitamattomuutensa suomen kielessä. Kyllä he saarnasivat ja pitivät juhlallisia messuja, vaan kurjat esivanhempamme eivät ymmärtäneet niistä tuskin sanaakaan; sillä ne pidettiin niin kutsutulla pyhällä latinan kielellä. Sitä outoa kieltä sai nyt kansa avoissa suin kuunnella, ja ihmetellä pappiensa suurta taitoa ja hartautta; vaan sitä viisaammaksi ja valistuneemmaksi ei siitä kukaan tullut.

Että saada rahaa vahvasti kokoon, se olikin näillä paavin papeilla pääasiana. Viimein meni se paavikunnassa niin pitkälle [kauaksi], että lyhyin neuvo niille, joiden omatunto, luonnon lailla herätetty, nuhteli heitä synneistänsä ja ajoi papilta neuvoa kysymään, oli: pistää papille hyvästi rahaa hyppysiin [näppiin], ja oli kohta valmis lupaamaan synnit anteeksi ja autuuden kuoltua. Viheliäinen kansa - jolle ei julistettu Jumalan neuvoa ihmissuvun autuudesta, ei toimitettu kirjaintakaan [puustaviakaan] Jumalana sanaa ymmärrettävällä kielellä, eikä opetettu lukemaan - uskoi kernaasti puheen ja niin talutettiin kalliisti ostettuja sieluja paavin petoksesta suin päin iäiseen onnettomuuteen.

Tästä kyllä käsitämme esivanhempaimme surkian tilan paavin opin aikana, jona ihmisten petos ja juttu oli voiton pyynnöstä tullut [ryöstänyt] Jumalan sanan eteen ja tukahduttanut sen valaisevat säteet. Vaan koska Herran sana on sielun ruoka, josta se ravintonsa saapi, niin kuin Virsikirjan nro 227: 2 veisaamme, niin ei voitane olla katkerilla kyynelillä valittamatta esivanhempaimme sielua köyhdyttävää köyhyyttä - joilla niin hyvin pakanuutensa kuin paavilaisuutensakaan aikana ei ollut rahtuakaan Jumalan elävästä ja voimallisesta, pyhästä ja autuaaksi tekevästä sanasta.

Puhdistetun ristinopin aika

Kokonansa toisin on nykyisten suomalaistemme laita. Sekä pyhän Raamatun että lukemattomia muita neuvoja ja valistusta, rauhaa ja lohdutusta tarjoavia kirjoja tietää kukin Suomen Siionin asukas olevan äidinkielellä itsellensä tarjolla.

Ajatellessamme tätä omaa varakkuuttamme ja esivanhempaimme suurta köyhyyttä - niin kalliista tavarasta kuin Jumalan sana on - tulee kohtaa esiin kysymys: mistä me olemme tämän äveriään omaisuuden saaneet, josta esi-isämme eivät ole tienneetkään?

Epäilemättä on sen antaja korkeudessa; sillä "kaikki hyvä anti ja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden Isältä". - Kuitenkaan ei hän jaa, etenkään tällaisia lahjojansa välikappaleitta. Yhteisin välikappale Herran kädessä Sanansa levittämiseen oli kieltämättä autuuden opin puhdistaja Martti Lutherus, josta uusi, parempi aika koko kristikunnalle - siinä Suomellemmekin - alkoi.

Lutherus oli kuitenkin ylen kaukana maastamme taitaaksensa suomalaisillemme heidän kielellänsä Jumalan sanaa toimittaa. Sen teki yksi meidän omista sukulaisistamme, suomalaisista, jonka pitäisi olla sitä riemastuttavampi jokaiselle, joka Suomeamme isänmaaksensa kutsuu. Ei liene siis rakkautemme aiheeton [säännötön] eikä kiitollisuutemme liioiteltu sitä omaa veljeämme kohtaa, jos teemme hänet - jo kauan seastamme poismenneen - ehkä tiedon kautta itsellemme tutuksi; pidämme hänet tuoreessa rakkauden muistossa ja niin ehkä pyydämme hänelle palkita - itseämme ja koko suomalaisuutta syleilevästä rakkaudesta tehtyjä - hyviä töitänsä Suomeamme kohtaan. Kiitollisuus ja rakkaus kehoittaa [kiirehtää] minua ilmoittamaan suomalaisille kanssaveljilleni hänen kuolemattoman nimensä, joka on:

Mikael Agrikola.

Mikael Agrikola oli se merkittävä mies, jonka huolen ja työn kautta iäinen Isämme antoi armonsa aamuruskon pyhässä Sanassansa ruveta köyhälle Suomen Siionille koittamaan. Sen lyhykäisen tiedon, joka tämän miehen elämäkerrasta ja töistä tässä annetaan, ei suinkaan pitäisi olla Suomen kansalle ylenkatsottavan.

Lapsuus ja opintovuodet

Hän syntyi Uudellamaalla, Pernon pitäjässä ja Torsin kylässä. Vuodesta, jona hän syntyi, ei ole varmaa tietoa, sitä vähemmän kuukaudesta ja päivästä. Kuitenkin saadaan, hänen toimituksiin kykenemisestänsä katsoen, se määrätä noin 1512 vuoden paikkeille.

Hänen isänsä oli ainoastaan halpa kalamies. Vaikka näin alhaista säätyä, piti hän kuitenkin hellää huolta rakkaan poikansa Mikaelin ja siinä samassa - ehkä tosin tietämättänsä - koko Suomen kansan tulevasta onnesta ja laittoi hänet kouluun Viipurin kaupunkiin. Jossa koulun esimies (rehtori), Johannes Erasmi nimeltään, nähdessänsä pojan sekä siivollisen käytöksen että ahkeruuden ja taitavaisuuden, kohteli häntä isällisellä rakkaudella ja avuliaisuudella. Hän mielistyi tähän poikaan niin, ettei hän päästyänsä piispan apumieheksi Turkuun, tainnut hänestä erota, vaan vei nuoren Agrikolan mukaansa ja vaikutti hänelle piispan tykönä puhtaaksikirjoittamisen toimen [toimituksen].

Tässä toimessa ollessansa voitti Agrikola taitavuudellansa piispan erinomaisen mielisuosion niin että hän rakkaan opettajansa Joh. Erasmin kuoltua sai hänen virkansa. Niin tuli hän nyt piispan apumieheksi. Puhdasta evankeliumin oppia palavasti rakastavana vihittiin hänet piispalta evankeliumilliseksi papiksi, jona hän sekä Turun kaupungissa että maan seurakunnissa saarnasi rauhan suloista sanomaa yksinkertaisille kanssaveljillensä; ei enää latinaksi niin kuin paavin papit, vaan suomen kielellä. Tämä muutos olisi jokaisen suomalaisen syvälle mieleen painettava.

Piispa nähdessänsä rakastetulle apulaisellensa tarpeelliseksi korkeamman opin, lähetti hänet sitä saamaan Saksanmaalle - saman laatuiseen yliopistoon Wittenbergin kaupungissa kuin nyt Helsingissä on. Hänen matkustuksensa mainittuun maahan tapahtui v. 1535, jolla oli tarkoituksensa tosin kaikissakin tiedon osissa, kuitenkin erinomaisesti autuuden opin totuuksista vahvistuminen. Siellä ollessansa anoi hän kuninkaalta Ruotsista ja myöskin sai pyhän Laurin alttarin* (*Alaviite: Näin kutsuttiin muutamia pyhyyden harjoituksia - esimerkki [pian] samasta laadusta kuin aikanamme Valmo - jonka hyväksi paavinuskon aikana moni oli kuollessansa testamentannut omaisuudestansa.) sisääntulot ylöspitämiseksensä, joita hän sitten nautti aina kuolemaansa asti.

Hänen olonsa Wittenbergissä oli senkin tähden hyvin merkillinen, että itse autuuden opin puhdistaja Martti Lutherus oleskeli silloin samassa kaupungissa; jota hän sai suusta suuhun puhutella ja kuulla hänen voimallista opetustansa. Vuonna 1539 kruunattiin Agrikolamme tietoviisauden maisteriksi nimitetyssä kaupungissa, jonka jälkeen hän palasi kohta takaisin isänmaahansa Suomeen varustettuna kiitettävillä todistuksilla itseltänsä Lutherukselta.

Hengellistä einettä kansalle – kirjallinen toiminta vuoteen 1548

Isänmaahansa tultuansa sai hän koulun esimiehen viran Turun kaupungissa, jona hän oli lähes yhdeksän vuotta. Sillä ajalla hän ei ainoastaan viriästi koittanut istuttaa kaikenlaista terveellistä oppia koululastensa sydämiin, vaan myös seuratessansa piispaa kuin ennenkin seurakuntia tarkastamassa [katsellessa] vaikutti sanankuulioissansa valistusta ja parannusta rakentavaisilla saarnoillansa.

Näin seurakunnissa ympäri vaeltaessansa oppi hän tarkasti tuntemaan kansaa rasittavan köyhyyden Jumalan sanan tiedossa ja sielujen kiduttavan nälän tämän taivaallisen eineen perään. - Tämä sielun eineen puutos seurakunnissa kehotti hänen rakastavaa sydäntänsä kanssaveljiänsä näin rasittavassa tilassa armahtamaan ja Jumalan sanaa heille toimittamaan.

Kansan luonnollisilla syntymäpahnoilla vielä opin puolesta ollessa ei hänen auttanut ruveta kohta alussa kankeilla kirjoilla ja korkealla opilla sitä neuvomaan, vaan täytyi alkaa aivan A:sta ja opettaa ensin puustavia eli kirjaimia tuntemaan; johon tarpeeseen hän toimitti ensimmäisen painetun abckirjan eli Aapisen suomeksi. Tämä kirja on se juokseva elävän veden suoni, josta virvoittavaista vettä on sitten kuohunut yli koko Suomemme. Sen terveellisen vesisuonen, joka kovan maakuoren - pakanuuden tietämättömyyden ja paavin petoksen - peittämää alaa kaivoi, puhkaisi Agrikola juoksemaan ja kostuttamaan kuivuudella vaivattua suomalaisuutta. Näin saatettuansa suomalaiset Sanan makuun puustavia tuntemaan ei hän jättänyt näitä synnytettyjä lapsiansa tämän rieskaruuan varaan, vaan pani kohta vahvempaa heille tarjolle heidän nautintovoimansa jälkeen; jossa hänen suuri lastenkasvatustaitonsa näkyy.

Aapisen jälkeen saivat halulliset suomalaiset ihastuksella ottaa vastaan katekismuksen, joka oli toinen kanssaveljiensä tarpeista huolta pitävältä Agrikolaltamme vuotena 1543 toimitettu kirja - luultavasti suomennos Lutheruksen pienestä katekismuksesta, jonka suomentaja kutsui: Alkuoppi uskoon. Tästä nähden tulivat suomalaiset 24 vuotta jälkeen saksalaisia, joiden seassa opin puhdistus alkoi, osalliseksi puhtaasta Jumalan sanasta. Näin tuli kansa Agrikolan huolen kautta päästetyksi hengellistä nälkää kärsimästä.

Hänen hyväntekeväisyytensä koko sukuansa kohtaan ei kuitenkaan vielä seisahtunut siihen; se kiihtyi yhä [järin] enemmän, johon on varma todistus se sisällöltänsä avara Rukouskirja Bibliasta, jonka hän kirjoitti ja vuotena 1544 painon kautta kansan tarpeiksi huolsi. Mikä tällä kirjalla suurimpana tarkoituksena oli, sen ilmoittavat Agrikolan omat kirjansa esipuheessa näin kuuluvat sanat:

"Kyllä se kuulee suomen kielen,

joka ymmärtää kaikkein mielen",

josta älyämme tarkoituksen olleen kehoittaa ja neuvoa suomalaisia lähestymään iankaikkista Isäänsä - hengellisiä ja ruumiillisia tarpeita häneltä anomaan - omalla äidinkielellänsä, jota paavin viettelyksillä villitty kansa ei millään tavalla tohtinut tehdä luullen muun kielen ei kelpaavan Jumalan edessä kuin paavin papeilla pyhänä pidetyn latinan. Se erhetys riippui sitä lujemmin yhteisen kansan mielessä, kun vielä silloin useassa seurakunnassa pidettiin jumalanpalvelus paavin säännön jälkeen latinan kielellä; ainoastaan muutamissa oli jo terveellinen muutos tapahtunut. Aikaa myöten vasta alkavat muutkin näiden hyvää esimerkkiä seurata.

Agrikola oli jo mainituissa kirjoissa paljon hengellistä einettä suomalaisillensa antanut, vaan sen piti hän vielä vähänä. Hän tunsi puutoksen alaiseksi sekä heidän onnellisuutensa että omansa niin kauan kuin hän ei vielä ollut itse autuaaksi tekevän opin lähdettä heille avannut - suomentanut koko pyhää Raamattua. Sitä tekemään olisi hän ollut valmis, vaan kansan syvä köyhyys, jolla ei ollut varaa niin kallista kirjaa lunastaa, esti hänen vakaisen halunsa, jonka tähden koko Raamattu vielä jäi suomentamatta. Se pahoitti Agrikolan mieltä, ettei hänen hyväntekeväisyytensä ulkoisten esteiden tähden niin paljon menestynyt kuin hän toivoi.

Väsymättömällä ahkeruudellansa taistellen esteitä vastaan, sai hän kuitenkin arvaamattoman paljon aikaan. Laatuun käymättömäksi nähdessänsä koko pyhän Raamatun painattamisen, repäisi hän siitä ytimen, Uuden testamentin, suomensi ja köyhyyden estelemisiä tottelematta painatti sen vuonna 1548. Tästä saivat nyt köyhät suomalaiset kaikkein kalleimman kiven Jumalan sanan kultaisesta tavarastosta. Tähän asti oli heille annettu murusia [murakkeita] vain Kristuksen evankeliumista; nyt saivat he sen kokonansa. Itsestänsä taisivat he tästä ihanasta peilistä ihmetellen ja iloiten katsella koko ihmissuvun - siinä omansakin - kalliin lunastustyön täyttäjää, Kristusta, josta ennen Agrikolan miehistymistä tuskin mitään tiesivät.

Miten ihastuttavan tämän suloisen rauhan sanoman epäilemättä piti heille oleman, sen arvaamme yhden tornissa, päivän valkeutta näkemättä kauan istuneen esimerkistä, jonka pimeydestä päästyänsä päivän valkeutta ihastelevan jokainen toki tietänee. Mitenkä sitten taisivat Agrikolan aikaiset suomalaiset, paavilaisuuden pimeydestä kirkkaaseen evankeliumin valoon päästyänsä, siitä ihastumatta ja sitä ihastelematta olla! Varmaan ei mahtanut päästäjänsäkään, Agrikola, olla kylmäkiskoisuudella unohdettu, vaan rakkaudella lämmitettyyn mieleen kätketty. Esivanhempamme näin häntä hyväin töidensä tähden rakastettua, suuresti kiittämättömät olisimme me, samoista hyvistä töistänsä osalliset kuin hekin, jos emme niitä muistelisi.

Pappein kaitsijana – kirjallinen toiminta vuonna 1549

Samana vuotena kuin Agrikola Uuden testamentin painatti, tapahtui vaihe hänen ulkonaisessa elämässänsä. Hän pääsi esimiehenä Turun koulussa olemasta piispanviran toimittajaksi, jota vanhuudessa huonoudella rasitettu ei kyennyt hiippakunnastansa tarpeellista huolta pitämään.

Koko kristillisen suomalaisen seurakunnan esimieheksi tultuansa lisääntyi hänelle huolen pitämistä yhä enemmän. Ennen oli hänellä erinomaisesti vain alhaisten kanssaveljiensä onnelliseksi saattaminen raskaana painona mielessänsä, mutta nyt vaati hänen virkansa myöskin seurakunnan hoitajista, papeista, isällistä murhetta pitämään, josta tosin heidän sanankuulijoillensa hyödyttäväisiä hedelmiä vuosi. Usean papin hatara ja vajavainen oppi sitä kyllä tarvitsikin.

Sillä silloin oli vielä monta niin korkeasti oppinutta pappismiestä, että he eivät osanneet muuta kuin selvää suomen kieltä. Näiden jokapäiväinen tarve vaati sekä Raamatun että muiden seurakunnan kuuluvien kirjojen olevan välttämättä suomenkielisten; jos mieli vähänkin järjestystä ja taitavaisuutta Kristuksen lauman kaitsemisessa toivoa. Katekismus, jonka jälkeen he taisivat kristinopin pääkappaleet sanankuulijoillensa selittää, ja Uusi testamentti, josta he saivat imeä evankeliumin rieskaa kansalle jakaaksensa, oli heille jo Agrikolalta suomeksi toimitettu, vaan kirkonmenoista, lasten kastamisesta jne. piti heille myöskin oleman joku ojennusnuora; muuten olisivat he menetelleet kukin oman päänsä jälkeen.

Näistä tärkeistä ja juhlallisista toimituksista pahennusta estääksensä, painatti taas Agrikola vuonna 1549 suomeksi seuraavat kirjat: Käsikirja kasteesta ja muista ristikunnan menoista, ja Messu eli Herran ehtoollinen, niin myös Se meidän Herran Jeesuksen Kristuksen piina, ylösnousemus ja taivaaseen astumus, niistä neljästä evankeliumista coghottu* (*Alaviite: Tämä on Agricolalta kirjoitettua suomenkieltä.) (koottu). - Näillä kirjoilla ryösti hän papeilta kaikki estelemiset virkansa kelvottomasti toimittamisesta, jotka ilman näitä olisivat voineet syyttää sen käsikirjain puutoksesta tuleman.

Halu koko Raamatusta suomen kielelle – kirjallinen toiminta vuoteen 1552

Alamaisiansa kaikin puolin onnellisiksi pyytäissänsä ei Agrikolamme sydämestä koskaan sammunut halu koko Raamattua suomeksi saada; vain varain vähyys ei antanut sitä myöten. Sen tähden jakoi hän sen pieniin osiin ja koki niin pyytää ehkä kappaleen kerrallansa painetuksi.

Surkeimpana nälkävuotena 1551 painatti hän Davidin Psalttarin; niin myös Veisut ja ennustukset Moseksen laista ja Prophetista uloshaetut, jonka esipuheessa hän lohdullisesti kehoittaa rakkaita suomalaisiansa köyhyydessänsäkin turvallisesti luottamaan ylhäisen Isänsä hyvään tahtoon näin sanoissansa:

Paremmin tullaksemme tuntemaan Agrikolan suomen kieltä, kirjoittamisen laatua, on sovelias tässä sanasta sanaan kertoa Psalttarin esipuheesta muutamia rivejä [rateja], josta kanssa näemme ne kirjat, jotka suomalaiset jo olivat häneltä kielellensä saaneet. Esipuhe alkaa näin:

Tästä saamme nähdä, miten kieltämme kirjoittaa alettiin.

Niin onnellisiksi ja rikkaiksi Jumalan sanasta oli jo Agrikola yksinänsä tehnyt suomalaiset maamiehensä, että kukin Suomen asukas, jolla ennen häntä ei ollut yhtä kirjaintakaan [puustaviakaan], taisi nyt löytyy talostansa kahdeksan erinäistä, sisältä pidoltansa kultaista kirjaa. Kuka olisi taitanut toivoa vielä useampia. Tai ehkä niinkään montaa yhdeltä ainoalta mieheltä, jolla ilman sitä oli lukemattomia asioita huolehdittavana ja toimitettavana! Kuitenkin ilmaantui vielä seuraavana vuotena 1552 painettuna, Ne Prophetat Haggai, Sacharia, Malachia ja kappaleita kolmannesta ja viidennestä Moseksen kirjasta.

Agricola kirjallisena tienraivaajana

Tähän loppui viimeinkin Agrikolalta suomeksi toimitettujen kirjojen luku, jonka vähäksi jäämistä ei toki kukaan voine nurista. Ihmetellä täytynee enemmän jokaisen töitänsä lukijan hänen ääretöntä aikaan saamisensa paljoutta niin vähässä ajassa. Täyttä yhdeksää vuotta ei vielä ollut kulunut siitä, kun hän alkoi kiitettävän hyväntekeväisyytensä suomalaisillensa Jumalan sanan huoltamisesta. Tuskin voinee kukaan uskoakaan semmoisen kirjajoukon yhden miehen huolen ja työn kautta niin äkisti päivän valkeuteen tulleen. Etenkin ajatellessamme kuinka monien vastusten, puutosten ja vaivain kanssa hänen on täytynyt taistella sekä kirjoja suomentaessaan että niitä painetuksi pyytäessänsä.

Ensimmäiseksi aikalaisistansa suomea kirjakieleksi taivutella, ei hänellä ollut suinkaan vähin tekeminen. Hän valittikin useasti kielemme taipumattomuutta kirjoissa käytettäväksi. Joka ei ihmekään ole, sillä hän sai kirjoissansa, niin sanoakseni, kulkea aivan tietöntä polkua, jossa epälukuisia risukoita ja ryönää [ryönöjä] häntä kohteli. Niiden ei hän kuitenkaan antanut matkaansa seisauttaa, vaan pyrki väsymättömällä neuvottelemisella niistä lävitse. Nykyisen suomen kirjoittajat, kielemme jokseenkin taivuttua, kulkevat sitä vasoin ikään kuin raivattua tietä, jota Agrikolan piti raivata, mielikseen eteenpäin päästä.

Tämä, itsessänsä kyllä suuri, oli kuitenkin pienin niistä vastuksista, jotka häntä tällä alkavalla tiellä kohtelivat. Enpä vielä sitäkään ole maininnut, missä Agrikolan täytyi kirjansa painattaa. Suomessamme ei ollut silloin vielä yhtään kirjapainoa. - Ruotsissa oli jo yksi kuninkaallinen kirjapaino Tokholmin kaupungissa. Siellä täytyi Agrikolamme painattaa joka lapun, jonka hän tahtoi kansalle tarvittavaksi saada. Sen lisäksi oli jokaiselle kirjalle erityinen painatuslupa itseltänsä kuninkaalta anottava eli rukoiltava. Siihen taas tarvitsi hän asian ajajiksensa korkea-arvoisia herroja Ruotsista, jotka kuninkaalliselle majesteetille antoivat hänen syvässä alamaisuudessa lähetettyä anomisiansa. Huolta ja vastusta hänelle lisääviksi luulen nämäkin saatavan lukea.

Oma vähävaraisuutensa ja Suomen kansan yhteinen köyhyys lukeutui myöskin painopalkan maksamisessa, ei-pienimmäksi kiusaksi. Epäilemättä on siihen käskenyt hänen neuvottelemaan ja säästämättä panemaan mitä suinkin käsissä oli.

Näin kulutti Agrikola säälimättä voimansa ja tavaransa suomalaistensa hyväksi, heitä köyhistä rikkaiksi Jumalan sanassa tehdessänsä. Syystä ansainnee siis sekä nimensä että hyvät tekonsa kultakin suomalaiselta pysyvään muistoon ja rakastavaan mieleen painattaa.

Viimeiset vuodet

Agrikolamme viimeiset elämän vaiheet olivat lyhykäisesti nämä: hän oli piispan sijaisena vuoteen 1554, jona Ruotsin kuningas kutsui hänet puheillensa valtakuntansa pääkaupunkiin Tokholmiin. Sinne tultuansa vannotettiin häntä ja vihittiin piispaksi. Takaisin tultuansa asuntokaupunkiinsa Turkuun piti hän 8:na päivänä syyskuussa piipanmessun tuomiokirkossa varsinaisesti [vartonaisesti] nimitettyyn virkaan vahvistamisensa muistoksi.

Niin suurella ihastuksella kuin Suomen kansa joko näki tai kuuli itsestänsä jo ennen isällistä huolta pitäneen Agrikolamme piispan istuimelle istuvan, niin kiireesti juoksi tämä pidempiaikaisemmaksi toivottu onnellisuus häneltä ohitse. Ainoastaan vajaa kolme vuotta saivat hiippakuntansa asukkaat nauttia hänen hellää, kaikkein yhteistä parasta tarkoittavaa hoitamistansa.

Ruotsin kuningas - jonka hallituksessa Suomikin silloin oli - sotaan Venäjää vastaan kyllästyneenä lähetti useampia valtakunnastansa arvokkaista miehistä, joiden seassa myös Agrikolamme, Venäjän valtakunnan hallitsijalle rauhaa tarjoamaan. He tulivat helmikuun lopulla Venäjän sen aikaiseen pääkaupunkiin, Moskovaan, jossa 2:na päivänä huhtikuussa vuonna 1557 rauha tehtiin 40 vuodeksi. Asian näin hyvin toimitettuansa palasivat nämä rauhan rakentajat takaisin Suomeen ja siitä Ruotsiin.

Tällä paluumatkallansa sai rakas Agrikolamme kuolematautinsa. Hätimmiten pääsi hän rajan yli syntymämaahansa, kun kuoleman terävät nuolet tapasivat hänet ja lopettivat - ei läheisimmille sukulaisilleen ainoastaan, vaan koko Suomelle katkeraksi murheeksi; rakkaudella ja äärettömillä hyvillä töillä kaunistetun elämänsä, joka tapahtui 9:nä päivänä äsken nimitetyssä kuussa ja vuotena, Uudenkirkon pitäjässä ja Kyrönniemen kylässä. Hänen kuollut ruumiinsa vietiin sieltä Viipuriin ja haudattiin juhlallisesti arkkipiispan läsnäollessa 11. päivänä samassa kuussa. Sama kaupunki, joka vastaanotti hänet lapsena mieheksi kasvattaaksensa, korjasi nytkin hänen ruumiinsa tomuna varjotaksensa tuomiopäivään asti.

Niin äkisti kutsuttiin tämä ahkera ja jalo työmies pois Herran viinimäestä parhaassa iässänsä. Hän läksi täältä neljänkymmenenviiden vuoden vanhana, kuitenkin enemmän aikaan saaneena kuin joku toinen korkeimpaan vanhuudenikään elettyänsä.

Suuri suomalainen

Suurten töidensä kiitollinen muisteleminen kehoittaa minua vielä niitä kertoen mainitsemaan:

Hän saattoi köyhän sukunsa synkeästä pimeydestä katselemaan ja näkemään ihmeitä Herran laissa; hän pelasti - korkeimman esivallan sallimana [suomisesta] - kanssaveljensä paavin epäjumalallisesta palvelemisesta sen vallan hävittämisellä ja uusien evankeliumillisten säätyjen asettamisella Suomessamme; hän leikkasi suomalaisten kielistä jänteet ja päästi ne juttelemaan suuria töitä ja ylistämään Hänen pyhää nimeänsä; hän pyhitti kielemme Jumalan pyhän Sanan suomentamisellansa; hän paransi - muitakin siihen kehottaen - kaikin puolin kansan tilaa [tilaisuutta].

Kaiken hänen himonsa ja halunsa suomalaistensa parasta tarkoittaneen todistavat selkeästi ne hellät kirjoitukset, joita hän useasti lähetti Suomen sen aikaisella suuriruhtinaalle Ruotsiin; häntä niissä nöyrimmin rukoillen köyhiä suomalaisia isällisellä armahtamisella muistamaan ja heitä puutoksissansa auttamaan. Tämä valpas suomalaisten etujen valvomisensa on tehnyt hänet koko suomalais-sukumme isäksi, jonka vahva sinetti on hänen runsas lastenlapsista lastenlapsiin ylettyvä perintönsä [perimyksensä], se on: Agrikolalta ensimmäiseksi suomennettu Jumalan sana.